Minority Report

The Polish

Published in SixDegrees 22.5.2014

There are approximately 3,000 Polish people living permanently in Finland. It is common for the Poles to come here to work on a temporary basis and as it often happens, some of the workers end up staying as they marry Finns. Most of the immigrants are male and settle in big cities, such as Helsinki, Vantaa, Espoo, Turku and Tampere. There has never been an actual wave of immigration from Poland to Finland but Poles have come here more frequently and in greater numbers since Poland joined the EU in 2004. Although Finland has never been the primary location for the Polish to immigrate to, better income opportunities in Finland attract them.

A typical male Polish immigrant comes to Finland to work in the construction sector. For example, a couple of years ago there were around 3,000-4,000 Poles working on the building site of the Olkiluoto nuclear power plant on the west coast of Finland. Since then, the numbers have come down quite a lot. Women typically find employment in the hospitality sector, taking care of the elderly.

There is no Polish school in Finland but Polish afterschool clubs for children are arranged in some of the big cities. For those wanting to learn Polish from scratch, Finland-Poland Association of Helsinki offers language lessons. The Association has also become known for organising Polish movie nights and providing opportunities to learn the secrets of the Polish cuisine in cooking classes, in cooperation with Arbis, the Swedish Adult Education Centre.

The social scene for the Polish in Finland is rather active. There are numerous Polish associations, with the Polish Union, Federation of Finland-Poland Associations, and Polish Cultural Society being the three biggest. The Federation of Finland-Poland Associations was originally founded to advance and improve the relations between the two nations. Polish Cultural Society, on the other hand, is mainly run by Polish women married to Finnish men who want to keep their children attached to Polish culture and language. Generally, the associations have been founded to provide the Poles a chance to meet their fellow countrymen and -women. Various celebrations at the associations take place on Polish National Day, 3 May, and Polish Independence Day, 11 November.

Poland is mainly a Catholic country with 85 per cent of the population Roman Catholics. Therefore, Christmas and Easter are very significant times of the year for the Poles. During those holidays, the Polish Embassy in Helsinki hosts a big reception to where certain representatives from the Polish community in Finland are invited.

Mainokset

Nyt tuli epätoivotuille lahjoille käyttöä!

Pop up -näyttely Kamala kerää rumia ja ärsyttäviä tavaroita

Onko sinulla kotona jokin niin hirvittävä esine, ettet voi käyttää sitä missään, saatika pitää esillä sen takia, että se on vain niin kamala? Vie se Helsingin Lasipalatsiin, jossa on meneillään juuri tällaisten esineiden pop up -näyttely. Sinne ovat tähän mennessä löytäneet tiensä muun muassa avaamattomien karaoke-cd-levyjen sarja, veriset tennarit sekä joululaulua kimeästi soittava pehmolelu.

Idea on kieltämättä virkistävä ja herättää välittömästi mielenkiinnon: mitä hirvittävää voisin itse kamalien tavaroiden näyttelyyn viedä? Vastausta ei tarvitse edes miettiä, tiedän sen heti. Kaivan kätköistäni esiin kerran syntymäpäivälahjaksi saamani kirkasvärisen talouspyyhkeen, jossa esiintyy muun muassa käärme ja joulukoristeita. Kankaan designia on mahdoton kuvailla, se pitää itse nähdä. Parhaiten sitä kuvannee määritelmä pahin krapulapäiväsi pyyhkeenä. Se on saatava näyttelyyn.

Kamala -pop up-näyttely sijaitsee keskeisellä paikalla Helsingin Lasipalatsissa.

Kamala -pop up-näyttely sijaitsee keskeisellä paikalla Helsingin Lasipalatsissa.

Nuorten projekti

Lasipalatsin Tovi pop up store on pienen huoneen kokoinen tila, jonka seinille on nyt ripustettu kaikenlaisia kummallisia tavaroita. Osasta on vaikea sanoa, mitä ne edes ovat. Vai miksi kutsuisitte sukkahousuja, joiden jalkateriin on kiinnitetty pyörät ja housuosan sisällä piileskelee tuuletin? Ilmavaksi vauhtivaatteeksi? Riskialttiiksi lämpökerrastoksi? Sen saanee kävijä itse päättää.

Näyttelytilassa istuskelee viisi ihmistä. He ovat osa idean takana olevista nuorista taiteentekijöistä. Näyttelyn toteuttamiseksi ovat yhdistäneet voimansa Kultut eli Kiasman kulttuuritulkit sekä Photofuss eli Suomen valokuvataiteen museon nuorten ryhmä.

”Tämä on meidän ensimmäinen yhteinen projekti ja toivon mukaan alkusysäys tulevalle yhteistyölle”, kertoo Erkka Luutonen Kultuista.

”Kultut on ollut ryhmänä olemassa vuodesta 2008, mutta tähän asti olemme toimineet pääasiassa Kiasman projekteissa.”

”Tämä näyttely ei liity mitenkään Kiasmaan, vaan on meidän itse suunnittelema juttu”, täydentää Tero Hytönen Kultuista.

Erkka Luutonen Kiasman kulttuuritulkeista on yksi projektin toteuttajista.

Erkka Luutonen Kiasman kulttuuritulkeista on yksi projektin toteuttajista.

Edellisenä iltana paikalla on vietetty avajaisia, joihin saapui kuulemma niin paljon vieraita, että osan oli jäätävä pihan puolelle. Lähes kaikilla oli mukanaan myös näyttelyä täydentävä kamala tavara.

Koko projekti on toteutettu kaiken kaikkiaan melko nopeassa aikataulussa. Vuokratilan käyttöönottokin piti lyödä lukkoon viikon sisällä tarjouksesta.

”Olimme juuri päässet yli joulusta, kun aloimme ideoimaan tätä. Ajattelimme, että moni on varmasti saanut tänäkin vuonna niitä epämieluisia lahjoja, joille ei keksi mitään käyttöä ja siitä tämä idea sitten lähti. Lopulta emme kuitenkaan halunneet rajoittaa näyttelyä käsittämään vain joululahjoja, koska kovin moni ei ehkä kehtaisi tuoda tänne juuri saamiansa lahjoja”, selittää Onerva Heikka Photofussista.

Kamaluus katsojan silmässä

”Jää nähtäväksi, ottaako kamaluus vallan, vai kumoaako kamalat kamat yhdessä koko kamaluuden käsitteen. Onko kamaluuskin katsojan silmässä?”, lukee näyttelyn virallisessa esittelytekstissä.

Tottahan jokaiselle tavaralle löytyy jostakin joku tykkääjä, ei kai niitä muuten olisikaan. Voisi myös olettaa, että lahjan antaja kai yleensä haluaa vilpittömästi ilahduttaa lahjan saajaa ja yrittää siis ostaa jotakin mielestään aidosti hienoa. Joskus maut vain menevät räikeästi ristiin. Tämän vuoksi kaikki tuodut tavarat hyväksytään näyttelyyn.

”Eräs kävijä toi tänne Antichrist-leffan. Mielestäni se on hyvä elokuva”, kertoo Kristoffer Ala-Ketola Kultuista esimerkin.

”Järkytyin, että miten joku voi tuoda sen tänne kamalana.”

Juuri hetki sitten on sisään astellut nuori nainen, joka toi näyttelyyn ristipistokirjaillun hevostaulun. Se on kuitenkin palautettava hänelle näyttelyn päätyttyä, koska naisen isän mielestä siinä ei ole mitään vikaa.

Onerva Heikka Suomen valokuvataiteen museon nuorten ryhmästä esittelee hevostaulua, joka halutaan näyttelyn jälkeen takaisin.

Onerva Heikka Suomen valokuvataiteen museon nuorten ryhmästä esittelee hevostaulua, joka halutaan näyttelyn jälkeen takaisin.

Traagista taidetta

Yritän etsiä huoneesta tavaraa, joka nousisi kamaluudessaan ylitse muiden.

”Mielestäni kamalinta täällä ovat nuo Konstan converset”, osoittaa Photofussin Matti Keski-Kohtamäki seinällä roikkuvaa tennariparia. Kärsineen näköiset jalkineet ovat likaiset, repaleiset ja osittain veren peitossa.

”Se veri on aitoa. Konsta jäi nuo jalassaan taksin alle ja kävelee vieläkin kepeillä.”

Sisään astuu nainen, joka kaivaa laukustaan jouluisen pehmolelun. Kamaluus ei heti käy ilmi, mutta huoneessa nyökkäillään hyväksyvästi, kun nainen pistää poron soimaan. Kimeä joulusävelmä täyttää huoneen ja soitto jatkuu ihan liian kauan.

Hytönen sitoo poron kaulan ympärille narun ja kaveri pistetään roikkumaan katosta.

Näyttelyn tuorein tulokas: joululaulua soittava pehmoporo.

Näyttelyn tuorein tulokas: joululaulua soittava pehmoporo.

Maailmankaikkeuden kamalin pyyhe

Tuomani pyyhe otetaan myös ilolla vastaan. Saan naulata sen itse seinälle.

”Moni on ihmetellyt meidän vapauksia tässä tilassa. Siis, että miten kävijät saavat täällä esimerkiksi naulata tuotteita seiniin”, sanoo Heikka.

Huomaamme, että pyyhettä seinällä pitävät naulat ottavat oven avautuessa kuitenkin pahasti vastaan ja vaarana on lasioven hajoaminen. Naulat korvataan kaksipuolisella teipillä. Ihan mitä tahansa ei tässäkään tilassa saane tehdä – lasioven hajoaminen saattaisi koetella jo rajoja.

On mukavaa puuhastella näyttelytilassa, tällaista osallistumisen mahdollistavaa taidetta saisi olla enemmänkin. Itse ainakin innostun aiheesta enemmän, kun  voin olla siinä itse aktiivisesti mukana.

Toimittajan oma panostus näyttelyyn.

Toimittajan oma panostus näyttelyyn.

Hienoa on myös se, että tarpeeton tavara päätyy jonkinnäköiseen hyötykäyttöön roskiksen sijasta. Tosin tavaroiden kohtalo näyttelyn jälkeen on vielä avoin.

”Emme vielä tiedä, mihin kaikki tämä kama tulee päätymään. Yritämme keksiä näille jotakin käyttöä, ettei ainakaan kaikkea tarvitsisi heittää pois”, Luutonen sanoo.

Poistun paikalta tyytyväisenä: maailmankaikkeuden kamalin pyyhe on saanut arvoisensa paikan.

Kamala -näyttely Lasipalatsin Tovi pop up storessa 19.-22.2.2014. Vapaa pääsy.

”Ihminen voi todella olla kahdessa paikassa”

Ruotsinsuomalaisen kulttuurin juhlaa gaalaillassa

Ruotsissa valitaan vuosittain vuoden ruotsinsuomalainen ja sen kunniaksi järjestetään myös näyttävä gaala. Kolmen eri kategorian tämän vuoden voittajat julkistettiin kaamoksen vallitessa, mutta pimeys ja potentiaalinen masentuneisuus jäivät täysin musiikin, tanssin ja yleisen ilonpidon jalkoihin. Suomalaisetko hiljaisia ja pidättyväisiä – eivät ainakaan Ruotsin puolella!

Tukholman Suomen Instituutti loistaa houkuttelevana pimeydessä tänä  synkkääkin synkempänä marraskuun iltana. Sisälle on kerääntynyt joukko hilpeitä suomalaisia, sillä paikalla vietetään vuosittaista juhlagaalaa, jossa valitaan Vuoden ruotsinsuomalainen, Vuoden nuori ruotsinsuomalainen sekä myöskin ruotsinsuomalaisten joukosta Arjen sankari. Vuosi 2013 on kolmas kerta, kun gaala järjestetään.

Tunnelma on juhlava ja moni pukeutunut parhaimpiinsa. Paikalla on kuulemma tänä vuonna ennätysmäärä yleisöä. Gaalan ovat järjestäneet yhteistyössä Ruotsissa toimiva Sisuradio, Ruotsin television SVT:n suomenkielinen toimitus, Ruotsin suomalainen -lehti sekä Tukholman Suomen Instituutti.

Voittajat kustakin kategoriasta valitaan perustuen siihen, ketkä ovat kuluneen vuoden aikana ansiokkaasti nostaneet ruotsinsuomalaisuutta esille ja toimineet esimerkillisinä vähemmistön suurlähettiläinä. Pääjärjestäjistä koostuva palkintoraati valitsee yleistöltä saatujen ehdotusten pohjalta vuoden Ruotsinsuomalaisen sekä Nuoren Ruotsinsuomalaisen. Erillinen tunnustus jaetaan myös Arjen sankarille. Tämän palkinnon voittajan tulee olla henkilö, joka on pyyteettä auttanut muita, tuonut iloa toisten arkeen ja ansainnut virallisen kiitoksen teoistaan. Arjen sankarin on valinnut yleisö nettiäänestyksellä.

Juhlallisuudet ovat alkamassa Suomen Tukholman-instituutissa.

Juhlallisuudet ovat alkamassa Suomen Tukholman-instituutissa.

Gaalaillassa esiintyy bändi Markus Fagervall & Eskilstuna Boys, joka soitti aiemmin tänä vuonna julkaistussa ruotsinsuomalaisuuteen liittyviin tuntemuksiin pureutuvassa elokuvassa Laulu koti-ikävästä. He ovat nyt ensimmäistä kertaa yhdessä livenä lavalla ja potkaisevat tapahtuman käyntiin nostalgisella 70-luvun henkeä peilaavalla musiikillaan.

Vuoden nuori ruotsinsuomalainen: ”It’s work before play”

On aika aloittaa palkintojenjako. Ensimmäisenä julkistetaan raadin valitsema Vuoden nuori ruotsinsuomalainen.

”Vuoden Nuori ruotsinsuomalainen -ehdokkaissa yhdistyvät menestyminen, rohkeus ja periksiantamattomuus”, määrittelee toinen gaalan juontajista, Virpi Inkeri.

Ehdokkaita on kolme. Heistä voittajaksi julkistetaan tukholmalainen näyttelijäkoomikko Bianca Kronlöf. Hän saa yleisöltä raikuvat aplodit, tunnelma on jo nyt kohonnut kattoon.

”Bianca Kronlöf puuttuu epäkohtiin, tarttuu rasismiin sekä seksismiin, eikä hyväksy nielemättä perinteisiä valtarakenteita”, määrittelee Inkeri.

”Hän on rohkea, vihainen, monikultturinen feministi, joka ei vaikene. Hän on tehokkaasti levittänyt viestiään tasa-arvosta sosiaalisissa medioissa. Hän on ollut esikuva ja inspiraationlähde monelle ruotsinsuomalaiselle nuorelle.”

Kronlöf ei ole itse päässyt paikalle, koska on töissä, mutta hänestä on tehty puhelinnauhoite, jossa hän pahoittelee poissaoloaan:

”Dr Dren sanoin: it’s work before play”, sanailee Bianca nauhoitteessa.

“Kiitos niin paljon, tää on siis ihan loistavan hieno juttu!”

Markus Fagervall & Eskilstuna Boys ottaa taas lavan haltuun, jotkut intoutuvat tanssimaan. Salin yhteydessä on pieni viinibaari, mutta valitettavasti maksaa voi ainoastaan käteisellä. Itse en ole varannut kruunuja mukaan, joten viinilasillinen jää haaveeksi. Onneksi kupliva tunnelma vie muutenkin mukanaan, eikä nestemäistä tunnelmankohottajaa juuri tarvita.

Arjen sankari ja suomalainen sisu

Seuraavan kategorian ehdokkaat ovat yhdessä saaneet ennätyksellisen paljon ääniä: tuplamäärän verrattuna viime vuoteen. Vuoden ruotsinsuomalaisen vuosittain toistuva valinta on selkeästi leviämässä laajemman yleisön tietoisuuteen.

”Arjen sankari 2013 on yleisön palkinto”, Inkeri sanoo.

”Arjen sankari on henkilö, joka tuottaa toisille iloa ja itseään säästämättä auttaa muita.”

Ehdokkaat esitellään. Voittajan arvaa jo hänen esittelyn aikana saamistaan aplodeista: hän on Daniel Särkijärvi.

Arjen sankariksi ylivoimaisella äänivyöryllä valittu Daniel Särkijärvi Sisuradion haastattelussa.

Arjen sankariksi ylivoimaisella äänivyöryllä valittu Daniel Särkijärvi (oik.) Sisuradion haastattelussa.

”Seuraava ehdokas kaataa lakipykälät ja löytää säädöksistä porsaanreiät. Kainuun kielitaistelija Daniel Särkijärvi kimpaantui kerrassan, kun kunta jätti 37 suomalaisoppilasta ilman äidinkielen opetusta. Siitä alkoi taistelu, joka on päättynyt siihen, että koululakia muutetaan”,  sanoo Inkeri.

Yleisö villiintyy täysin. Särkijärvi täyttää moninkertaisesti palkinnonsaajan ehdot.

”Daniel Särkijärvi näytti mitä on suomalainen sisu”, hehkuttaa toinen juontaja Christian Bertell.

”Arjen sankari 2013 on osoittanut, että yksi ihminen voi saada rattaat pyörimään ja aikaansaada muutoksen, joka takaa tulevaisuuden koko kansakunnalle, oikeudet äidinkielen opiskeluun – huolimatta siitä osaako jo kieltä vai ei”, kehuu palkinnon jakamaan saapunut Sisuradion kanavapäällikkö Päivi Tompuri.

Voittaja Daniel Särkijärvi on saanut 1267 ääntä. Hän nousee lavalle hieman häkeltyneen oloisena. Palkintopuheesta paistaa läpi kuitenkin palkinnon saamisenkin mahdollistanut määrätietoisuus:

”Viikko sitten mie yövyin niittysaunalla. Ja siinä pimeässä, matalassa saunarakennuksessa oli helppo kuulla niittytyöläisten porinaa minun sukukielellä. Samalla minun kläpit olivat serkkujen tykönä Suomessa ja siellä ne sai oman äidinkielensä arkikäyttöä. Kaikilla lapsilla ei ole tätä mahdollisuutta. Se, että niin moni on äänestänyt minua Arjen sankari -palkinnon voittajaksi todistaa, että tämä on tärkeä kysymys. Lakimuuoksen vaikutuspiirissä olevat lapset saavat nyt mennä yhtenä päivänä viikosta kouluun tietäen, että saavat oppia serkkujensa kieltä tai isoäitinsä kieltä yhdessä muiden kanssa, joilla on samat juuret. Voimme kaikki olla sankareita: kun epäoikeudenmukaisuutta nähdessään nostaa sen päivänvaloon, mitä useampi reagoi, sitä nopeammin saamme aikaan muutoksia. Olen iloinen ja kiitollinen, että saan olla teidän Arjen sankarinne ja toivottaa kaikille taisteluvoimaa!”

Särkijärvi on jo kauan sitten voittanut koko yleisön puolelleen. Aplodeista ei meinaa tulla loppua. Bändi kiipeää taas lavalle soittamaan seuraavaa kappaletta ja Särkijärvi moshaa lavan edustalla antaumuksella.

Ingen riktig finne

On aika valita Vuoden ruotsinsuomalainen. Jännitys tiivistyy ehdokkaita esiteltäessä.

”Voittaja on henkilö, joka on kuluneen vuoden aikana tehnyt merkittäviä tekoja, joiden ansiosta ruotsinsuomalaisuus ja vähemmistöä koskevat kysymykset ovat nousseet esiin”, esittelee Inkeri.

Kaikki kolme ehdokasta sopivat määritelmään, mutta voittajaksi julkistetaan se, joka on onnistunut toimissaan kaikista näkyvimmin: muusikko-näyttelijä Kai Latvalehto.

”Elokuvayleisö itki kuorossa penkkirivit hytkyen, kun Kai Latvalehto selvitti identiteettikriisinsä ja ulkopuolisuudentunteensa syitä Mika Ronkaisen dokumenttielokuvassa Laulu koti-ikävästä. Hän päätti lähteä lapsuutensa maisemiin Göteborgiin. Tuskainen tutkimusmatka halki Ruotsin selkeytti kaiken – identiteetti löytyi”, Inkeri sanoo.

”Latvalehto sanoi, ettei hän tunne olevansa oikea suomalainen. Tästä tulee elokuvan ruotsinkielinen nimi Ingen riktig finne. Ratkaisevat ja puuttuvat palat löytyivät lopulta hänen lapsuutensa Göteborgista. Kun elokuva näytettiin Ruotsissa, moni tunnisti elokuvassa koetut tuskan ja helpotuksen tunteet omikseen”, Bertell jatkaa.

Voittajat lavalla: Vuoden ruotsinsuomalainen Kai Latvalehto, Arjen sankari Daniel Särkijärvi ja taustalla Vuoden nuori ruotsinsuomalainen Bianca Kronlöf. (Sveriges Radio Sisuradio / Noora Holm)

Voittajat lavalla: Vuoden ruotsinsuomalainen Kai Latvalehto, Arjen sankari Daniel Särkijärvi ja taustalla Vuoden nuori ruotsinsuomalainen Bianca Kronlöf. (Sveriges Radio Sisuradio / Noora Holm)

”Elokuvassa hän humoristisesti ja koskettavasti piirsi kuvan ruotsinsuomalaisesta identiteetistä ja sen eroista ensimmäisen ja toisen sukupolven välillä. Hän on sanonut: juureni ovat Göteborgissa ruusupensaspuskissa jalkapallokentän vieressä ja pohjois-suomalaisissa havumetsissä. Se on pelkästään voimavara – ihminen voi todella olla kahdessa paikassa”, sanoo Inkeri.

Latvalehto viskaa vastaanottamansa kukkakimpun yleisöön, jossa se laskeutuu erään hämmästyneen näköisen naisen syliin. Meno on kuin rock-konsertissa, kun mies tuulettelee lavalla voittoaan.

”Kaikkialla vastaanotto on ollut niin käsittämätöntä, että emmä usko että mä oon vieläkään tajunnu. Tämä prosessihan on kaikkinensa ollu mulle tietysti elämää mullistava”, sanoo Latvalehto hengästyneesti.

”Olin 13-vuotias, kun perheemme muutti Göteborgista Suomeen, ja vanhemmistani tuli kymmenen vuoden jälkeen uudestaan pohjois-suomalaisia. Mutta enhän minä ollut mikään paluumuuttaja, oikeasti olin ruotsinsuomalainen. Vaikka sitä en silloin tajunnut, enkä tajunnut vielä kahdenkymmenenkään vuoden päästä. Itse asiassa tajusin tämän vasta kuutisen vuotta sitten keskellä syvää, hyvin tyypillistä ja hyvin naurettavaa keski-iän kriisiä. Ja suurin piirtein näihin samoihin aikoihin käynnistyi sitten tämä prosessi, joka päättyi elokuvaksi Laulu koti-ikävästä, jonka pääosassa sain tehdä ikimuistoisen matkan yhdessä isäni kanssa. Tästä kuuluu suurin kiitos ohjaaja Mika Ronkaiselle, jonka elokuva tämä on.”

Illan virallinen osuus alkaa olla ohi, mutta yleisöä kehotetaan jatkamaan yhdessä iltaa Instituutissa ja myöhemmin yökerhossa. Ilta on ollut juhlallinen, tunnelmallinen ja yllättävänkin riehakas. Tunne siitä, että on hienoa olla suomalainen, tarttuu.

Niin kai se on, että ihminen voidaan ottaa pois Suomesta, mutta Suomea ei saa pois ihmisestä. Ei sitten millään.

Julkisista julkisuuteen

HSL aloitti tänään kampanjan, jossa julkiselle liikenteelle halutaan antaa kasvot. Eikä vain yhdet kasvot, vaan niin monet kuin mahdollista. Kansainvälisestikin menestynyt valokuvaaja Lauri Eriksson kuvaa julkisilla paikoilla tavallisia ihmisiä, joiden otoksia käytetään Joukkoliikenteen kasvot -kampanjassa. HSL haluaa osoittaa tempauksella asiakkailleen arvostustaan.

Helsingin rautatieasema kuhisee ihmisiä. Kello on vaille viisi maanantai-iltapäivänä, ja suurin osa ihmisistä on arvatenkin matkalla koteihinsa rankan työpäivän jälkeen. Yllättävän moni kuitenkin pysähtyy HSL:n rautatieaseman Postihalliin pystyttämän pop up -studion kohdalla ja suostuu kuvattavaksi.

HSL:n pop up -studio houkuttelee ihmisiä Helsingin rautatieasemalla.

HSL:n pop up -studio houkuttelee ihmisiä Helsingin rautatieasemalla.

”Kampanja on alkanut tosi hyvin. Tavoitteena tänään on saada kuvattavaksi 50 ihmistä, ja vajaassa tunnissa on käynyt jo 30”, kertoo Hanna Taajanen, jonka tehtävänä on houkutella ihmisiä pysähtymään ja kameran eteen.

Ennen kuvattavaksi pääsyä on täytettävä kaavake, jossa antaa suostumuksensa siihen, että HSL saa käyttää otettuja kuvia seuraavan kolmen vuoden ajan kaikissa medioissa ja muodoissa. Kuvaansa saattaa törmätä esimerkiksi ratikkapysäkeillä, metrotunnelissa tai HSL:n nettisivuilla.

Kaikista kuvista kootaan näyttely, joka julkaistaan ensin verkossa. Sen jälkeen järjestetään myös perinteinen valokuvanäyttely, joka kiertää ensi vuonna Helsingin seudun kauppakeskuksissa ja julkisissa tiloissa. Projektin tiimoilta tehdään lisäksi minidokumentti, joka esittelee kuvattavia. Dokumentti tehdään julkisissa liikennevälineissä matkustajien joukossa ja samalla kysellään mielipiteitä liittyen joukkoliikenteen tulevaisuuteen.

Keidas keskellä rautatieasemaa

Kampanja alkoi tänään rautatieaseman pop up -studiolla ja jatkuu lauantaihin asti vaihtelevilla paikoilla. Huomenna studion löytää vielä rautatieasemalta, mutta sen jälkeen kuvauspiste siirtyy Espoon Selloon ja sieltä jälleen takaisin rautatieasemalle, mutta eri paikkaan, metroaseman kompassitasolle.

Oma kuva saattaa päätyä esimerkiksi metrotunnelin seinälle.

Oma kuva saattaa päätyä esimerkiksi metrotunnelin seinälle.

HSL näyttää todella panostaneen tapahtumaan. Paikalla on huipputason valokuvaaja ja pop up -studiolle on tuotu olohuonemaisen tilan muodostavia pehmeitä istuimia ja jalkalamppuja. Karun ja värittömän rautatieaseman keskelle ilmestynyt studio näyttäytyy leppoisana keitaana, jonne tungoksessa hiostunut ja ahdistunut julkisen liikenteen käyttäjä suuntaa mielellään lepäilemään. Lisäksi kaikkien osallistujien kesken arvotaan viisi kappaletta henkilökohtaiselle matkakortille ladattavia 365 päivän seutulippuja.

HSL on halunnut antaa näkyvyyttä ja kasvoja sille massalle, josta heidän noin miljoonan henkilön asiakaskuntansa koostuu. Nettisivuilla HSL:n viestintä- ja markkinointijohtaja Mari Flink muotoilee kampanjan idean seuraavasti:

”Jokainen miljoonasta asiakkaastamme on taulun arvoinen. Vaikka emme jokaista asiakasta pystykään kuvaamaan, niin toivottavasti kuitenkin mahdollisimman monta. Jokainen kuvattu asiakas saa itsestään ainutlaatuisen valokuvan ja samalla kuvista muodostuu suuri ja värikäs joukkoliikenteen käyttäjien kollaasi, josta voi etsiä itseään tai tuttujaan.”

Linssiluteena

On aika kokeilla, miltä kuvattavana olo tuntuu. Valokuvaajana on Lauri Eriksson, joka on kuvannut ammatikseen jo 20 vuoden ajan. Erikssonin kuvia on julkaistu nimekkäissä kansainvälisissä lehdissä, lisäksi hän on julkaissut useampia valokuvakirjoja. Pop up -studiossa kuvattavan vastaanottaa kuitenkin helposti lähestyttävä ja hyväntuulinen mies, joka lieventää kuvattavan mahdollista jännitystä vitsailulla.

Valokuvaaja Lauri Eriksson vitsaili ottavansa omaan kuvaansa motivoituneen työntekijän ilmeen.

Valokuvaaja Lauri Eriksson vitsaili ottavansa omaan kuvaansa motivoituneen työntekijän ilmeen.

”Ei tämä ole niin vakavaa. Tässä voi hullutella vapaasti”, Eriksson kehottaa ja pyytää kameran edessä nököttävää näyttämään vuoroin vihaiselta, yllättyneeltä ja iloiselta.

”Täällä on käynyt mukavasti porukkaa, heti ollaan saatu projekti vauhdikkaasti käyntiin. On aina mukavaa jalkautua ihan tavallisten ihmisten pariin, jokainen on omalla tavallaan kiinnostava kuvattava.”

HSL:n Joukkoliikenteen kasvot -kampanja jatkuu lauantaille 9.11. saakka. Kuvista koottava näyttely julkaistaan verkossa 25.11. ja seutulippujen voittajat julkistetaan 31.12. mennessä.

Gean joavkkus don čuoččut?

Suohpanterror – Propagandajulisteita Saamenmaalta -näyttely herättelee ihmisiä kiinnostumaan saamelaiskulttuurista

Helsingin keskustassa Kirjasto 10:ssä aukesi maanantaina saamelaisten propagandajulisteiden näyttely. Julisteilla halutaan kiinnittää huomiota Suomessa vallalla olevaan, saamelaisia ja heidän kulttuuriaan vähättelevään asenteeseen.  Suohpanterrorin taide on vahvasti kantaaottavaa, mutta viesti välitetään perille huumorin keinoin.

”Vielä tänäkin päivänä Suomen valtio polkee saamelaisten oikeuksia välittämättä YK:n ihmisoikeusneuvoston lausunnoista”, lukee Kirjasto 10:n näyttelyä esittelevällä sivulla.

Lausunnon antajaksi on mainittu Suohpanterror, nuorista saamelaisista koostuva ryhmä, joka haluaa tehdä saamelaiskulttuuria valtavirralle tutuksi. Ryhmästä löytyy muuten niukasti tietoa, mutta Facebook-tili heillä on. Siellä ryhmä on määritelty artisti-kategoriaan kuuluvaksi. Tilistä käy ilmi, että he määrittelevät taiteensa protestitaiteeksi, tarkennuksena on englanninkielinen teksti Propaganda posters from Sápmi.

Tili esittelee runsaasti kekseliäitä ja kantaaottavia propagandajulisteita, muttei anna vastauksia toimittajaa kiinnostaviin kysymyksiin: keistä koostuu tämä ryhmä? Mitä he haluavat taiteellaan saavuttaa?

Suohpanterrorille Facebookin kautta hyvissä ajoin lähetettyihin haastattelukysymyksiinkään ei saa mitään vastausta.

Propaganda Posters seek to empower the Sami people.

Propaganda Posters seek to empower the Sami people.

Salaperäistä taidetta pohjoisen voimalla

Kirjasto 10:n näyttelyä esittelevällä sivustolla aihetta valaistaan jonkin verran. Suohpanterror on pohjoissaamea ja suomeksi Suopunkiterrori. Suopunki tarkoittaa poronhoidossa porojen kiinniottoon käytettävää pitkää, lasson tapaista narua.

”Suohpanterror haluaa uudella ja vahvasti kantaaottavalla tavalla herätellä ihmisiä kiinnostumaan pohjoisen tapahtumista. Julisteiden visuaalista kuvastoa on käytetty kekseliäästi ja kantaaottavasti kommentoimaan saamelaisten asemaa ja elämää tämän päivän Suomessa. Kollektiivin omien sanojen mukaan Suohpanterror on ideologia ja pohjoisessa vaikuttava nuori voima”, Kirjasto 10 informoi sivuillaan.

Sama teksti toistuu Etnosoi!-tapahtuman, Ylen ja Kommunistisen Työväenpuolueen sivuilla. Vaikuttaa siltä, ettei ryhmä ole kiinnostunut esiintymisestä julkisuudessa muuten kuin julisteidensa kautta. Facebook-tilin kautta saa heille lähetettyä viestiä, mutta muuta yhteydenottokanavaa ei ole. Ketään yhteyshenkilöä ei myöskään ole nimetty, eikä ryhmällä ole virallisia nettisivuja.

Helsingin Sanomat on kuitenkin saanut Suohpanterroriin yhteyden maaliskuussa 2013 Facebook-viestitse. Sunnuntainumerossa 10.3.2013 toimittaja Mikko-Pekka Heikkinen kirjoittaa:

”Kuvien tekijä ei halua tulla julkisuuteen nimellään, mutta suostuu kertomaan taiteestaan. Hänen mukaansa Suohpanterror on ”ideologia” ja ”pohjoisessa vaikuttava nuori voima”. ”Kuvat syntyvät eturintamassa. Siellä missä ovat saamelaisen koti, porot ja tunturit”, tekijä kertoo Facebook-viestissä.”

Alaotsikossa Suohpanterroriin viitataan saamelaisena taiteilijana, joka haluaa taistella alkuperäiskansan puolesta. Muissa lähteissä puhutaan ryhmästä.

Onpa salaperäistä, eikä tietoa tahdo löytyä mistään. Keskustelun herättäjänä moinen mystisyys saattaa toimiakin, mutta jotenkin on sääli, ettei näin hienoa ideaa tuoda esille avoimesti. Kosketuksen valtavirtaan saisi varmasti helpommin, jos joku antaisi Suohpanterrorille kasvot ja toisi aihetta esille julkisuuteen omalla persoonallaan. Kiinnostusta aihetta kohtaan näyttää ainakin olevan.

Vanhoissa peruskoulun oppikirjoissa saamelaisista puhuttiin lappalaisina, jota monet saamelaiset pitävät loukkaavana nimityksenä. Asia voidaan rinnastaa neekeri-sanan käyttöön.

Vanhoissa peruskoulun oppikirjoissa saamelaisista puhuttiin lappalaisina, jota monet saamelaiset pitävät loukkaavana nimityksenä. Asia voidaan rinnastaa neekeri-sanan käyttöön.

Etnosoi! saamelaisten asialla

Jaana-Maria Jukkara, Etnosoi! –musiikkitapahtuman taiteellinen johtaja taustoittaa puhelimitse syitä sille, miksi Etnosoi! halusi olla mukana järjestämässä saamelaista propagandajulistenäyttelyä:

”Meillä on tänä vuonna festivaaliohjelmistossamme saamelaistaiteilija Nils-Aslak Valkeapään juhlakonsertti. Aloitimme konsertin suunnittelun jo vuosia sitten, mutta rahoituksen vuoksi emme saaneet ideaa toteutettua ennen kuin nyt. Olemme tehneet asian tiimoilta tiivistä yhteistyötä City-Sámit ry:n kanssa ja heiltä tuli idea liittää Suohpanterrorin propagandajulistenäyttely osaksi tämänvuotista tapahtumaa.”

Jukkara myös vahvistaa, että Suohpanterror on ryhmä nuoria saamelaisia, jotka eivät halua tavata toimittajia kasvokkain.

”Olemme järjestäjänä näyttelyssä innokkaasti mukana ja esittelemme aihetta mielellämme. Kyse on tärkeistä asioista.”

Saamelaisten oma näkemys.

Saamelaisten oma näkemys.

Saamelaisten arkaluonteinen historia

Sitäkään ei saa selville, kauanko ryhmä on ollut toiminnassa. Facebookiin ryhmä on luonut tilinsä 27.8.2012 ja toimittaja Jari Tamminen kirjoitti Suohpanterrorista Voima -lehden numerossa 8/2012:

”Se, että me suomalaiset olemme pihistäneet aimo siivun maata alkuperäisasukkailta, siis saamelaisilta, ei oikein istu suomalaiseen historiankirjoitukseen. Nyt pohjoisesta kuuluu kummia. Tai ainakin näkyy. Suohpanterror- eli Suopunkiterrori-niminen ryhmä on tuottanut liudan tutun oloisia propagandajulisteita Saamenmaalta. Länsimaisen viihdepropagandan keinoin suopunkiterroristit onnistuvat siirtämään kohtaamansa historiallisen vääryyden tämän päivän mediakuvastoon. Samalla heidän oma asemansa aukeaa välittömästi kuvaston tunteville – nerokasta.”

Tammisen kirjoitus herättää monenlaisia mietteitä. Voiko olla mahdollista, ettei tällaista asiaa uskalleta ajaa omalla nimellä ja kasvoilla vielä nykypäivänäkään? Vai haluaako ryhmä pysyä anonyyminä esimerkiksi imagosyistä? Anonyymiydellä kun ovat ratsastaneet monet muutkin taiteilijat, esimerkiksi brittiläinen graffititaiteilija Banksy, joka esiintyy julkisuudessa ainoastaan valenimellä. Suohpanterrorkin on Tammisen mukaan lainannut Banksyn ikonisen mielenosoittajataideteoksen ideaa yhteen julisteeseensa.

City-Sámit ry:n jäsen Juho Keva pistää näyttelyä pystyyn Kirjasto 10:ssä.

City-Sámit ry:n jäsen Juho Keva pistää näyttelyä pystyyn Kirjasto 10:ssä.

Asennevammoja ja väkivallan uhkaa

Kirjasto 10:ssä on paikalla City-Sámit ry:n hallituksen varajäsen Juho Keva pystyttämässä näyttelyä. City-Sámit ry on saamelaisten yhdistys, jonka jäsenmääräksi Keva arvioi 100-200.

”Jäseneksi pääsevät vain saamelaiset, mutta kannattajajäseneksi toki muutkin. Saamelaisuuden määritteleminen voi joskus olla haasteellista, koska esimerkiksi läheskään kaikki saamelaiset eivät edes puhu saamea. Tähän on syynä Suomen assimilaatiopolitiikka, eli saamelaisten pakkosuomalaistaminen. Yhtenä kriteerinä saamelaisuuteen pidetään ainakin sitä, että saamelaisia sukujuuria on löydyttävä 2-3 sukupolven sisällä”, Keva selventää.

Saamelaisuus on yleisesti pidetty Suomessa hyvin marginaalisena. Esimerkiksi peruskouluissa kansasta ei opeteta juurikaan mitään ja se, mitä opetetaan, on usein kliseistä ja harhaanjohtavaa.

”Saamelaisia on yhteensä 80 000 Norjan, Ruotsin, Suomen ja Venäjän pohjoisosissa. Erilaisia saamen kieliä on yhdeksän ja jotkut niistä ovat erittäin uhanalaisia.”

Keva arvioi, että Suohpanterrorin jäsenien halu toimia anonyymisti johtuu sekä mystiikanhakuisuudesta, että poliittisesti arasta asiasta.

”Saamenmaalla ei tällaisista asioista kannata pitää kovin suurta meteliä. Asiaan liittyy jopa väkivallan uhka. Yleinen asenneilmasto Suomessa ei todellakaan kannusta asioista puhumiseen”, Keva sanoo.

Olisikohan aika nostaa Euroopan viimeinen alkuperäiskansa sille kuuluvaan arvoonsa? Kohta voi olla jo liian myöhäistä.

Jutun otsikko tarkoittaa suomeksi Kenen joukoissa seisot?

Suohpanterror – Propagandajulisteita Saamenmaalta -näyttely on avoinna Kirjasto 10:ssä 10.11.2013 asti.

Myöhään yöllä syöty punajuurikeitto ehkäisee krapulan

Sekä muita totuuksia puolalais-irlantilaisista häistä

Mitä saadaan, kun yhdistetään puolalaiset ja irlantilaiset hääperinteet, eri maanosista yhteen kasattu vierasjoukkio sekä rajaton vodkatarjoilu? Ainakin notkuvia tarjoilupöytiä, toistensa kanssa kommunikoimaan kykenemättömiä vieraita ja kerrassaan hillitöntä menoa. Moderni katolilaisuus sekoittaa huoletta uusia ja vanhoja traditioita keskenään, eikä pönötyksestä ole tietoakaan.

Pieni Skarżysko-Kamiennan kaupunki kaakkois-Puolassa on syyskuisena lauantai-iltana kolea, mutta tunnelmaltaan lämmin. Ilmassa väreilee jännittynyt odotus, sillä kaupungissa vietetään pian puolalaisen Aneta Luzeńczykin sekä irlantilaisen Declan Somersin katolisia häitä. Vieraita on saapunut paikalle aina Japanista ja Meksikosta saakka, ja kaikkien saaminen oikeaan paikkaan oikeaan aikaan on ollut aikamoinen operaatio.

”Luulin eilen saavani sydänkohtauksen, olin järjestelyistä niin stressaantunut”, morsian puuskahtaa.

Nyt hän kuitenkin hymyilee vapautuneena, sillä vihkiseremonia on vihdoin alkamassa ja sen jälkeen morsiuspari pääsee nauttimaan juhlassa työnsä hedelmistä.

Kulttuurit kohtaavat

Vihkimiseen kuuluvat virallisuudet ovat alkaneet jo edellisenä iltana, jolloin morsian, sulhanen sekä molempien vanhemmat osallistuivat siunaustilaisuuteen morsiamen vanhempien kotona. Kyseessä on puolalainen traditio, johon kuuluu kaikkien läsnäolijoiden siunaaminen pyhällä vedellä. Sulhasen äitiä, Joan Somersia, tilaisuus huvitti.

”Yhtäkkiä poikani päälle alettiin vain roiskia vettä ja lapset alkoivat nauraa. En pystynyt itsekään pidättelemään naurua, vaikka yritin kyllä kovasti käyttäytyä arvokkaasti.”

Kirkko on varattu kello kuudeksi illalla. Puolassa on yleistä, että vihkiminen tapahtuu vasta näin myöhään. Seremonia hoidetaan osin puolaksi, osin englanniksi, ja paikalla on sekä puolalainen että irlantilainen pappi. Toimitus eroaa luterilaisesta jonkin verran, irlantilaispappi esimerkiksi laulaa kirkossa moneen otteeseen huilun säestyksellä. Morsiusparilla on myös alttarin edessä tuolit, joilla he istuivat lähes koko toimituksen ajan.

Rukousten ajaksi koko seurakunta polvistuu lattialle. Polvet asetetaan tuolloin maasta korotetulle lankulle, joka on rakennettu penkkirivien väliin helpottamaan polvistumista. Penkkien päätyihin on aseteltu lasisia kynttilänjalkoja, joista kaksi särkyy kirkkoseremonian aikana vieraiden törmäillessä niihin. Unohdan kertoa hääparille, että meillä Suomessa uskotaan sirpaleiden tuovan onnea.

Vihkiseremonian jälkeen siirrytään ulos kirkon portaille. Morsiusparin päälle ei heitetä mitään, vaan he saavat rauhassa kävellä tasanteelle, jossa odottaa suuri pahvilaatikko. Sulhanen avaa sen ja kymmenittäin värikkäitä ilmapalloja nousee pimenneelle taivaalle. Pienet modernit elementit rikkovat nuoren parin tyyliin sopivasti vuosisatoja vanhaa vihkikaavaa.

Lihan ja vodkan tasapaino

Hääjuhlaa siirrytään viettämään hotellille, joihin suurin osa vieraista on majoitettukin. Vieraita on lähes sata ja heidät on jaettu istumaan kahdeksaan juhlavasti katettuun pöytään. Pöydissä odottavat alkupalat: lohirullia ja kurkkua. Ruokajuomana on viiniä sekä tietenkin vodkaa. Irlantilaisuus ei juurikaan näy menussa, mutta saliin on tuotu oluthana, josta janojuomaa saa hakea rajattomasti. Puolalaiseen häätraditioon taas kuuluvat vahvasti vodkashotit, joita juodaan yhtä mittaa.

”Vodkaa voi juoda huoletta, kun syö samaan aikaan. Se vain vauhdittaa mukavasti ruoansulatusta”, pöytäseurueeseeni kuuluva puolalaismies opastaa.

”On tärkeää syödä paljon lihaa.”

Lihan saaminen ei totisesti ole näissä häissä ongelma, sillä salin perältä löytyy puolalainen lihatiski, joka pursuaa erilaisia makkaroita ja leikkeleitä. Tiskiä koristaa myös meidän joulukinkkuamme vastaava lihakimpale.

Vodkashottien kumoamistiheys kauhistuttaa hieman tottumatonta, ja normaali ruokavalionikin on kasvispainotteinen. Mietin, millaisen reaktion yllättävä ravintojysäys saa kehossani aikaan.

Viinaa, laulua ja tanssia

Toinen ruokalaji, pasta-kanakeitto, saapuu pöytään puoli yhdeksän aikaan ja kolmas, possua ja perunaa sienikastikkeessa, heti perään ennen kello yhdeksää. Ruoka on herkullista, eikä vodka pääse missään vaiheessa loppumaan pöydästä. Siitä pitää huolen morsiamen isä, joka kiertää salia tasaisin väliajoin vodkakori käsivarrellaan, poimii pöydistä tyhjät pullot mukaansa ja asettaa täydet tilalle.

”Na zdrowie! Kippis!” huutelee pöytäseurueemme.

Puheita pidetään monilla eri kielillä ja salissa kajahtaa ilmoille vuoroin puolalaisia, vuoroin irlantilaisia juomalauluja. Muutenkin puolalaiset laulavat paljon, muun muassa silloin, kun haluavat hääparin suutelevan. Tunnelma on hilpeä, eikä haittaa, vaikkei yhteistä kieltä aina löydykään.

Seuraavaksi on tanssin vuoro. Vieraat muodostavat piirin tuoreen avioparin ympärille ja kiertävät ympyrää. Puolalaiset tanssivat paljon erilaisissa muodostelmissa, piirissä pyöritään illan aikana useaan otteeseen ja letkajenkkahenkinen tanssijono kiertää vähän väliä ympäri salia. Tiputanssi ja Macarenakin kuuluvat illan estottomaan tanssiohjelmistoon.

Ähky

Puoli kymmenen aikaan syödään viides ruokalaji, panna cottaa muistuttava jälkiruoka kirsikkakoristeluin. Salin perällä on myös pöytä, josta saa koko illan ajan käydä hakemassa erilaisia kakkuja ja leivoksia makeannälkään.

Eikä hätää, mikäli suolaisennälkä ehti jo yllättämään. Kello puoli kaksitoista kannetaan pöytään toinen pääruoka, pekoniin käärittyjä broilerin rintafileitä höystettynä perunalohkoilla ja keitetyillä vihanneksilla.

Tässä vaiheessa syöminen alkaa käydä työlääksi. Äiti on opettanut, että lautanen tulee aina syödä tyhjäksi, mutta nyt joudun luovuttamaan. Olo on turpea. Lääkkeeksi tarjotaan jälleen vodkashottia.

Kakkua ja lahjontaa

Tanssilattialla on hyvä sulatella ruokaa. Tanssi loppuu kuitenkin lyhyeen, koska seuraavaksi saliin kärrätään hääkakku. Morsiuspari leikkaa ensimmäisen palan yhdessä, mutta eivät kisaa siitä, kumpi ehtii ensimmäiseksi polkaisemaan lattiaa, kuten meillä Suomessa on tapana. Kakku jää itseltäni maistelematta, mutta komean näköinen luomus se ainakin on.

Sulhanen haluaa palkita äitinsä siitä, että tämä on huolehtinut pojastaan niin hyvin kaikki nämä vuodet.

”Kiitos äiti, että olet pitänyt minusta niin hyvää huolta kaikki nämä vuodet. Nyt on kuitenkin aika toisen naisen ottaa tämä tehtävä harteilleen”, Declan lausuu.

Äiti on otettu, mutta joudutaan taluttamaan paikalle kahden miehen tukemana. Vodkatarjoilu on tehnyt tehtävänsä siinäkin pöydässä.

Lapsimorsian ja musta silmä

Kello on puoli kaksi yöllä ja on kuudennen ruokalajin vuoro. Lihakeitto on sopivan kevyttä ja uppoaa taas parin tunnin tanssirupeaman jälkeen mukavasti.

Ateriaa seuraa leikki, jossa naimattomat naiset pyörivät piirissä morsiamen ympärillä, ja tämä heittää summamutikassa hunnun taaksepäin. Kohdalle osunut nainen nappaa sen, ja menee siis uskomuksen mukaan seuraavaksi naimisiin. Hunnun saa kiinni pieni, arviolta viisivuotias tyttö. Sopii toivoa, ettei häitä ihan vielä ole hänelle kuitenkaan luvassa.

Leikki jatkuu. Äskeinen toistuu, mutta nyt vuorossa ovat miehet. Sulhanen heiluttaa lasson tapaan piirin keskellä solmiota ja sinkkumiehet kiertävät ympyrää valmiina ottamaan sen kiinni. Tällä kertaa kohdalle osuu täysi-ikäinen mies.

Tunnelma on villiintynyt. Eräs puolalaismies saa tanssilattialla kyynärpäästä silmään ja sitä haudotaan jäillä. Joku kiikuttaa salamana paikalle vodkashotin kipua lievittämään.

Punajuuren salattu teho

Kello on kolme ja on viimeisen ruokalajin aika. Pöytiin ilmestyy höyryäviä kupillisia punajuurikeittoa sekä lihapasteijoita.

”Punajuurikeitto toimii ennaltaehkäisevästi”, samassa pöydässä istuva puolalaisnainen selittää.

”Kun sen syö myöhään yöllä, välttää huomenna krapulan.”

Paras siis syödä ainakin tämä annos.

Häät kuin leirikoulu

Juhlat jatkuvat puoli seitsemään asti aamulla. Eräs skotlantilaiseen kilttiin pukeutunut tshekkiläismies tanssii pöydillä, muut vieraat tanssilattialla sitkeästi viimeiseen asti. Lopulta morsian joutuu ajamaan viimeiset vieraat salista ulos.

Herätessäni neljän tunnin yöunien jälkeen luvatusta punajuurikeiton vaikutuksesta ei ole tietoakaan. Olo on asiaankuuluvan hutera ja päätä jomottaa. Huono olo ei kuitenkaan ota ylivaltaa, koska tunnelmat voi jakaa muiden häävieraiden kesken. Olemme kuin leirikoululaisia yhteismajoituksessamme ja tuntuu lähes haikealta lähteä kotiin.

Ainutlaatuinen viikonloppu on ylittänyt kaikkien odotukset ja tulee pysymään muistoissa aina.

Shoppailua ja elämyksiä

Helsingissä vietettiin jälleen Late Night Shopping-tapahtumaa, tällä kertaa osana Helsinki Design Weekiä. Useat putiikit Punavuoressa pitivät torstaina ovensa avoimena poikkeuksellisesti yhdeksään asti illalla. Liikkeissä oli vallaton tunnelma ja kauppakin kävi.

Kello on puoli kahdeksan illalla, mutta tänään Punavuoren Designkorttelissa pääsee vielä shoppailemaan. Kuusi kertaa vuodessa järjestettävän Late Night Shopping -tapahtuman ideana on houkutella uusia asiakkaita putiikkeihin ja taidegallerioihin, joissa on yhden illan ajan erikoistarjouksia ja -ohjelmaa, sekä venytetty aukioloaika.

Mikäli ei ole paljon aikaa, kannattaa valita katu, johon on kasautunut useampia erityyppisiä liikkeitä ja poiketa siellä putiikista toiseen. Uudenmaankadulla on tällä kertaa kattava valikoima niin taidetta, ruokaa, vaatteita kuin korujakin.

Hiljaiset taidegalleriat

Tempauksessa mukana olevat putiikit tunnistaa helposti liikkeen ulkopuolella liehuvista valkoisista ilmapalloryppäistä. Joissakin paikoissa perille ohjaa myös kadulle kantautuva musiikki, sekä hilpeä puheensorina. Taidesalonki Piirrossa on kuitenkin hiljaista. Paikalla ei ole kuin pari henkilöä. Toisaalta taidegallerian henkeen sopii, että tauluja saa katsella rauhassa ilman häiriötekijöitä ja meteliä. Suuri menestys ei Late Night Shopping kuitenkaan täällä näytä olevan.

Kadun toisella puolella oleva Galleria 4-kuus ei ole edes auki, vaikka kello on vasta kahdeksan. Näyteikkunan läpi näkyy sisälle nostettu ständi, johon on kiinnitetty ilmapalloja ja jossa Late Night Shopping-tapahtumaa mainostetaan. Ehkä täälläkin kävi niin vähän väkeä, että galleria suljettiin ennen aikojaan.

Shoppailua ilman hoppua

Miun-vaateputiikki Uudenmaankatu 14:ssa sen sijaan kuhisee ihmisiä ja poreilee hyväntuulista meininkiä. Tarjolla on kuohuvaa ja makeisia. Asiakkaat sovittelevat vaatteita ja pulisevat iloisesti. Tunnelma on kuin juhlissa, skumppalasit kilahtelevat ja musiikki soi.

Vaatteita hypistelevät kiinnostuneina myös Elina Eränen ja Mirjami Schuppert. Ystävykset tulivat Late Night Shoppingiin Eräsen aloitteesta.

”Emme olleet nähneet toisiamme pitkään aikaan, joten olin heti mukana, vaikka en edes tiennyt, mistä tässä tarkalleen ottaen oli kysymys”, Schuppert sanoo.

Eränen on aiemmin käynyt jossakin museossa, jossa oli vastaavanlainen tempaus. Vaateputiikeissa pyöriminen näin myöhään oli hänellekin uusi kokemus, mutta hauska sellainen.

”On mukavaa, että näihin pikkuputiikkeihinkin pääsee joskus shoppailemaan ilman hoppua. Yleensä nämä menevät niin aikaisin kiinni, että töiden jälkeen saa pitää kiirettä ehtiäkseen käymään. Lisäksi tunnelma täällä on aivan erilainen näin myöhään illalla. Mielestäni Late Night Shopping on oikein onnistunut idea”, Eränen kehuu.

Muihin Helsinki Design Weekin tapahtumiin naiset eivät ole vielä ehtineet, mutta voisivat mennäkin, mikäli jotakin mielenkiintoista löytyy.

”Helsinki Design Week on jäänyt minulta kyllä vähälle huomiolle. Ihan kelpo tapahtuma varmasti, mutta ehkä hukkuu vähän sekaan. Tapahtumia on nykyään niin paljon”, Schuppert miettii.

Naiset jäävät Miuniin sovittelemaan ja napostelemaan. On aika suunnistaa kohti seuraavaa ilmapallorypästä.

Ei ostopakkoa

Matka jatkuu Annankadulle, jossa avoimena on Limbo Boutique. Sielläkin on täyttä, trendikäs tanssimusiikki soi ja pullonkorkit poksuvat. Liikkeen omistaja, Heini Lindström, kaataa kuohuvaa laseihin.

”Late Night Shoppingissa on aina ilo olla mukana. Järjestän silloin pienimuotoiset bileet putiikissani. Tällaiset tapahtumat elävöittävät kortteleita ja houkuttelevat paikalle uusia asiakkaita”, Lindström sanoo.

”Usein liitän mukaan myös erikoisohjelmaa, esimerkiksi tänään lanseerattiin liikkeen nettikauppa.”

Limbo Boutiquessa on myynnissä paitsi vaatteita, myös kattava valikoima erilaisia koruja. Koruissa on omaleimainen ilme, materiaaleina on käytetty muun muassa legopalikoita, postimerkkejä ja vanhoja avaimia. Mikäli omista korukokoelmista puuttuu vielä pääkalloriipus tai korvakorut, joissa on Urho Kekkosen kuva, täältä ne löytyvät.

”Late Night Shopping on asiakkaille suunnattu tapahtuma ja ideana on, että tänne saa tulla ihan vain katselemaan ja tutustumaan liikkeen tuotteisiin rennossa hengessä, ilman ostopakkoa. Joskus pidennetty aukioloaika on näkynyt myynnissä, joskus taas ei. Mutta mielestäni tapahtuma on silloin onnistunut, jos ihmisiä käy paljon. Huonoimpina kertoina täällä ei ole vieraillut kuin muutama ihminen”, Lindström kertoo.

Ihmisiä tulee ja menee, joten tapahtuma lienee ainakin tässä liikkeessä onnistunut odotusten mukaisesti. Myös Eränen ja Schuppert ovat löytäneet tiensä Miun-putiikista tänne.

”Me kierrämme niin monta kuin ehdimme”, Schuppert huikkaa ja menee tutkimaan Limbo Boutiquen tarjoilupöytää.

Työpajoja ja positiivista palautetta

Late Night Shopping ei ole ainoa tempaus, jolla Limbo Boutique on mukana Helsinki Design Weekissä.

”Meillä oli perjantaina uuden MUKA VA -malliston lanseeraus Helsinki Design Weekin kunniaksi. Olemme myös järjestäneet nyt ensimmäistä kertaa putiikissa työpajoja. Yhdessä pajassa tehtiin noita postimerkkikorviksia. Lauantaina on seuraava työpaja. Sinne voi tuoda vaikka omia valokuvia ja tehdä niistä koruja”, Lindström vinkkaa.

Limbo Boutique on saanut myöhäisemmästä aukioloajasta runsaasti hyvää palautetta. Erityisesti myöhempään työskentelevät ihmiset kiittelevät mahdollisuudesta päästä ostoksille kerrankin omaan aikatauluun sopivasti. Lindström sanoo, että vaikka tämä on asiakaslähtöinen tapahtuma, nauttii siitä suuresti myös henkilökunta.

”Idea ei ole lähtökohtaisesti kaupallinen. Slogan on tarjota elämyksiä.”

Late Night Shoppingissa ei vaikuta asiakkaiden mielestä olevan muita huonoja puolia kuin se, että putiikit voisivat olla auki vieläkin pidempään. Ilo näyttää olevan ylimmillään yhdeksän aikaan ja sitten pitääkin poistua. Onneksi seuraavaan kertaan ei ole kuin pari kuukautta.