Ei

Julkaistu Metro-lehdessä 17.9.2015:
http://www.hs.fi/metro/art-2000004994397.html

Elämme mielenkiintoisia aikoja. Suomeen saapuu ennennäkemätön määrä pakolaisia samalla, kun hallitus kurittaa kansaa säästötalkoilla.

Kiihdymme. Suomi suomalaisille! Emme kuitenkaan osaa tarkalleen määritellä, keitä nuo suomalaiset ovat, kuka kvalifioituu kansalaiseksi.

Kiukuttelemme kaikesta. Emme halua likaisiin, vaivalloisiin, matalapalkkaisiin töihin. Emme halua hoitaa vanhuksiamme, mutta emme halua tänne muita heitä hoitamaan. Emme hanki lapsia, koska ne ovat likaisia, vaivalloisia ja vievät rahaa. Emme kuitenkaan halua tänne muidenkaan lapsia. Ikäpyramidi on vääristynyt ja olemme yhtä mieltä siitä, että se tulisi saada oikaistua. Kunhan ei itse joudu tekemään mitään, eikä luopumaan mistään.

Emme halua maksaa sellaisia veroja, jotka laissa on säädetty maksettavaksi. Keplottelemme, ”verosuunnittelemme”, työskentelemme pimeästi. Mutta haluamme toki pitää hyvinvointiyhteiskuntamme.

Jos olemme pörssiyhtiöiden johtajia, muutamme varoinemme pois Suomesta. Ylpeilemme muualla maamme koulutuksen korkealla laadulla ja maksuttomuudella, mutta emme halua antaa omastamme panosta sen jatkuvuuteen, vaan viemme verorahamme muualle.

Emme halua luopua lomista, lomarahoista, sunnuntailisistä tai mistään muustakaan. Teemme kampanjavideon, missä kehotetaan ostamaan kotimaista, tukemaan suomalaista työtä. Kuvaamme videon muualla, koska työvoima on siellä halvempaa.

Jos olemme ministereitä, emme suostu alentamaan palkkaamme. Muiden palkkaa alennamme. Puhumme yhteisistä talkoista, luovumme palkastamme viikoksi. Osallistumme hyväntekeväisyysmielessä, vapaaehtoisuuspohjalta. Muut pakotamme.

On muukalaisia, jotka pitävät Suomea paratiisina. Ja meillä huoli siitä, että nuo ihmiset pilaavat meidän maamme, meidän maineemme, meidän työmoraalimme korkean tason. Vievät ne työt, joita emme halua, ne naiset, joita emme kaipaa, anastavat metsiemme marjat, joita emme jaksa poimia, vaan ostamme ne mieluummin ylihintaan torilta, johon emme halua töihin, koska palkka ei ole korkea ja aikaiset aamuherätykset ovat rankkoja.

Nuo ihmiset uhkaavat uskontoamme, vaikka juuri erosimme porukalla kirkosta.

Mainokset

Kulttuuriähky

Helsingissä on parhaillaan menossa dokumenttielokuvafestivaali DocPoint. Mahtavaa, tarjolla on jälleen uusin katsaus sivistäviä, taitavasti koottuja, ajatuksia herättäviä ja viihdyttäviä taideteoksia tosielämästä.

Mutta eikö täällä juuri ollut joku vastaava?

Se taisikin olla kauhu-, fantasia- ja sci fi-elokuvafestivaali Night Visions. Ja juuri sitä ennen oli latinalaisen Amerikan elokuvafestivaali Cinemaissí. Ja sitä ennen kansainvälisen vaihtoehtoelokuvan festivaali Rakkautta ja Anarkiaa.

Lisäksi mieleen muistuvat Helsingissä pidettävistä vuosittaisista elokuvafestivaaleista ainakin aasialaisen elokuvan festivaali Helsinki Cine Aasia, afrikkalaisen elokuvan festivaali Helsinki African Film Festival, Helsingin lyhytelokuvafestivaali, sekä sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin keskittyvä elokuvafestivaali Vinokino.

Kylläpä täällä tapahtuu tiheästi.

Ja nyt listattiin siis ainoastaan elokuvafestivaaleja. Erikseen ovat vielä elokuvanäytökset. Sekä kaikki muut festivaalit. Ja kaikki muut kulttuurin muodot.

Mietin mitä tekisin viikonloppuna. Tapahtuukohan Helsingissä jotain?

Laitan perjantain Metron tapahtumahakuun.

Ja ehdotuksiahan tulee.

Minulla on varaa valita pelkästään pääkaupunkiseudun alueelta 238 elokuvaesityksen, 17 klubin, 16 musiikkitapahtuman, 10 näyttelyn, 19 rock & jazz -tapahtuman, kuuden tanssitapahtuman, 31 teatteritapahtuman, kolmen urheilutapahtuman ja 27 muut tapahtumat -otsikon alle luokitellun väliltä. Siis yhden päivän aikana.

Yksistään kulttuurikeskus Caisassa on tällä viikolla viisi eri yleisötapahtumaa, ja tiedän kokemuksesta, että joissakin siellä järjestettävissä tapahtumissa käy yhden käden sormilla laskettavissa oleva ihmismäärä. Caisan lisäksi Helsingin kulttuurikeskuksella on seitsemän muuta toimipaikkaa, siis talvisin. Kesällä enemmän.

Tätä keskustelua ei tietenkään voida käydä mainitsematta Guggenheimia.

Helsingissä on jo ainakin Ateneum, Kiasma, Helsingin taidemuseo, Amos Andersonin taidemuseo, Sinebrychoffin taidemuseo, Didrichsenin taidemuseo, Hakasalmen huvila, sekä lukuisia pieniä taidegallerioita.

Haluaisin käydä niissä kaikissa, mutta olen kolmena Helsingin-vuotenani ehtinyt vain kolmeen. Plus näyttelythän vaihtuvat jatkuvasti, joten yhdessä ja samassa taidemuseossakin olisi kiinnostuneelle syytä käydä useammankin kerran vuodessa.

En ehdi. Eikä kyllä ole varaakaan.

Tästähän on jo puhuttu, mutta selittäisikö joku vielä kerran, mihin tarvitsemme Guggenheimia?

Olen itse kulttuurin suurkuluttaja. Kirjat, elokuvat, teatteri, keikat, konsertit, tanssiesitykset sekä taidenäyttelyt ovat minulle välttämätöntä hengenravintoa.

Olen valmistunut yliopistosta pääaineenani kulttuurimaantieto.

Harrastan itse, paitsi kaikenlaisten kulttuurin muotojen katselua ja kuuntelua, myös tanssia ja musisointia, kirjoitan, opiskelen kieliä ja  opetan niitä myös muille.

Kulttuurielämykset merkitsevät minulle paljon. Olen kiitollinen siitä, että kotikaupungissani niitä on aina tarjolla. Mutta tapahtumavinkkejä selatessa tulee kyllä olo, että tässäkin tapauksessa vähemmän olisi enemmän.

Mistä näihin kaikkiin riittää yleisöä ja osallistujia?

Voisi kuvitella, ettei riitäkään.

Esitän varovaisesti kysymyksen: Voisimmekohan olla niinkin ihanteellisessa tilanteessa, että kulttuuria tuetaan jo liikaakin?

Kun sille rahalle olisi käyttöä muuallakin. Ihan noin vain esimerkkeinä antaisin erityisopetuksen, sairaanhoidon, vanhustenhoidon, homekoulujen korjaamisen, irtisanottujen uudelleentyöllistämisohjelmat ja leipäjonojen asiakkaat.

Yllätyn itsekin hieman, että kirjoitan tästä aiheesta.

Näinä läkähdyttävinä informaatio- ja tapahtumatulvien aikoina mieleen vain tulee kaikenlaista.

Härmän puukot tupes

Olen viime aikoina pureutunut syvälle ihmisen identiteettiin, sen merkitykseen ja syntyyn. Teen osana opintojani projektia Ruotsissa asuvista suomalaisista ja heidän suhteestaan omaan kulttuuriinsa, joka ei ole suomalainen eikä ruotsalainen, vaan jotakin siltä väliltä.

Tutkimukseni aiheen parissa ovat herättäneet huomaamaan, kuinka jännitteinen suomalaisten ja ruotsalaisten suhde onkaan. Olen itsekin asunut Tukholmassa pari kesää ja sittemmin myös parissa muussakin Euroopan maassa. Ruotsia lukuunottamatta suomalaisuuteni  ei herättänyt maiden alkuperäisväestöissä juurikaan reaktioita. Harva tiesi Suomesta mitään, joten sain tutustua ihmisiin ihan vain omana itsenäni.

Se oli monella tapaa ihanteellista. Saada vaan olla mitä on.

Suomalaisella Ruotsissa ei ole tätä vapautta. Naapurimaille tyypillinen jännitteinen suhteemme juontunee vuosisatoja kestäneestä historioidemme yhteen nivoutumisesta. Suomalaisia on siirtynyt länteen töiden perässä jo useammankin vuosisadan ajan, ilmiö ei ole uusi.

Suomessa kasvaneena vartuin kuten muutkin ikäiseni ’ruotsalaiset ovat homoja’ ja ’pakkoruotsi on perseestä’ -fraasit korvissa kaikuen. Itse luin ruotsia mielelläni.

Sukulaisiani asuu Tukholmassa, ja vuosittain toistuvat lomareissut länsinaapuriin olivat lapsuuteni kohokohtia. Olin ruotsin kielen oppimismahdollisuudesta iloinen ja suhtauduin opiskeluun suurella innolla.

Oman kokemukseni mukaan ruotsalaisten suhtautuminen suomalaisiin on ollut vaihtelevaa. Kesätöissä Tukholmassa koin olleeni hyvin arvostettu, en muista kokeneeni minkäänlaista väheksyntää itseäni tai kansallisuuttani kohtaan. Tosin suurin osa muusta työvoimasta oli afrikkalaisperäistä, mikä lienee nostanut omaa ulkomaalaisstatustani.

Sittemmin Tukholman-visiiteilläni on ollut ikävämpiäkin kokemuksia. Olen saanut toistuvasti vastata muun muassa kysymykseen miksi kaikki suomalaiset kantavat mukanaan puukkoa.

Asenteet istuvat tiukassa. Useasti vaikuttaa siltä, että ruotsalaisten näkemykset suomalaisista pohjaavat yhä 60- ja 70-lukuihin, jolloin koettiin viimeisin suuri muuttoaalto Suomesta Ruotsiin.

Tuossa aallossa muuttaneet olivat pääosin raskaaseen manuaaliseen työhön tottunutta, kouluttamatonta väkeä, jotka eivät osanneet lähtiessään ruotsia edes auttavasti – pakkoruotsin aika Suomessa oli vasta koittamassa.

Ruotsissa koettu toisen luokan kansalaisuuden ja muun vierauden tunne purkautui ryyppäämisenä ja siitä seuranneena aggressiivisena käyttäytymisenä, josta suomalaiset on leimattu vuosikymmeniksi eteenpäin. Ruotsalaiset eivät tienneet, tai jättivät tahallaan huomioimatta sen, että Suomessa oli tuohon aikaan paljonkin korkeasti koulutettua väkeä, kielitaitoa ja monenlaista osaamista.

Tällä ihmisryhmällä vain oli luonnollisestikin paremmat edellytykset työllistymiseen, eikä heidän tarvinnut lähteä sen perässä Ruotsiin.

Kiinnostava huomio on, että nihkeää suhtautumista suomalaisuuttani kohtaan tänä päivänä ovat osoittaneet juuri nuoret ruotsalaiset, vaikka heidän odottaisi olevan vapautuneempia historiallisista taakoista.

Mietin voiko tämä johtua siitä, että suomalaiset ovat nousseet Ruotsin rinnalle menestyneeksi hyvinvointivaltioksi, korkean koulutuksen ja osaamisen maaksi. Ehkä uuden aallon syrjintä nouseekin siitä, että olemme nyt vakavasti otettava kilpailija ja uudella tavalla ärsyttävä naapuri.

Minulle on Ruotsissa sanottu, että suomalaiset eivät osaa puhua englantia. Seurastani on myös poistuttu sen enempiä selittelemättä kerrottuani olevani Suomesta.

Mitä tästä nyt on pääteltävissä. En ole keskustelun arvoinen, koska olen suomalainen?

Hmm. Suomalainen työvoima on ahkeruudessaan kyllä kelvannut Ruotsiin vuosisatojen ajan ja suomalaiset ovat täten olleet merkittävänä tekijänä ruotsalaisen hyvinvointivaltion rakentamisessa, mutta silti katsotaan oikeutetuksi puhua heistä lähinnä tappelevina juoppoina ja puhumattomina juntteina.

Ruotsissa asuvien suomalaisten identiteetti lienee siis pakostakin monisyinen. Omien päänsisäisten pohdiskelujen lisäksi painetta lisää ympäröivä kulttuuri, jossa monella on suomalaisista valmiit mielipiteet.

Muutto Suomesta juuri Ruotsiin on erityisen latautunut siirto. Hurreja vihataan historiallisista syistä. Ja vaikka venäläisiä kohtaan tunnetaan pitkälti samoin, on erona kaiketi ollut se, että ruotsalaiset olivat vielä muutama vuosikymmen taaksepäin meitä selkeästi rikkaampia, koulutetumpia ja kansainvälisesti menestyneempiä.

On pahimman luokan maanpetturuutta lähteä maahan, jonka omistukseen kerran kuuluimme, vain koska siellä elämä on helpompaa.

Tutkimukseni aiheen parissa ovat herättäneet minut miettimään, miksi ihmisen identiteetin selkeys sitten on niin tärkeää.

Tapasin ruotsinsuomalaisia, joista aistin osittaista häpeää suomalaista taustaansa kohtaan. Se tuntui jotenkin surulliselta. Ei tunnu hyvältä lähtökohdalta, jos häpeää sitä mitä on, edes puoliksi.

Toisaalta tapasin myös ihmisiä, jotka korostivat, että he ovat suomalaisuudestaan hyvin ylpeitä, eivätkä missään tapauksessa halua olla ruotsalaisia, vaikka ovatkin valinneet asuinpaikakseen Ruotsin.

Aloin ymmärtää kuinka kompleksisen aihepiirin sisällä liikuin – ruotsinsuomalaisetkaan eivät ole mikään yhtenäinen joukko, vaan heillä on hyvinkin erilaisia taustoja. On ensimmäisen, toisen, kolmannen ja useammankin polven ruotsinsuomalaisia, on niitä joiden molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja niitä, joiden toinen vanhempi on suomalainen ja toinen ruotsalainen – tai sitten jotakin aivan muuta.

Joillekin suomalaistausta on suuri rikkaus ja voimavara, joillekin taakka ja häpeä. Monille sekoitus näitä kaikkia.

Ja kuitenkin heitä kaikkia yhdistää tunneside, joka pitää jollakin tavalla kiinni tässä karussa ja jurossa naapurimaassa ja estää heittäytymisen täyteen ruotsalaisuuteen.

Tutkimuksessani kävi toistuvasti ilmi ihmisten tarve luokitella muita ja itseään, tietää mihin kuuluu, mitä on ja mitä ei. Kaksoiskansalaisuus aiheuttaa tämäntyyppisessä ajattelussa aina haasteita, jotka joillakin kehittyvät kriisiksi.

Ironistahan on, että vaikka tarkoitus on täysin päinvastainen, vahvistaa myös tämä kolumni osaltaan juuri lokerointia. Se, että identiteettiä pohditaan ja yritetään määritellä, nostaa tietysti enemmän esille oletusta, että ihmisellä on asia nimeltä identiteetti ja omastaan tulisi itse kunkin olla selvillä.

Kuolleiden juhla

On taas se aika vuodesta. Kaupoissa myydään kurpitsakrääsää, noidanhattuja, hämähäkinverkkomateriaalia. Aina jollain on bileet, joihin vieraiden oletetaan tulevan iloittelevasti noidaksi tai hirviöksi pukeutuneena.

Jotkut boikotoivat touhua tyystin. Yleisin peruste siihen lienee, ettei meille Suomeen haluta kaikkia Amerikan hapatuksia.

Halloween on todiste Yhdysvaltojen pettämättömästä voimasta kaiken kaupallistamisessa, sillä harva tekoverta shoppaileva tietää, että alunperin Halloween on kelttiläinen pakanajuhla, jonka juuret ovat Irlannissa. Juhlaa on tiettävästi vietetty vuoden 1000 tienoilta lähtien. Sen alkuperäinen nimi oli Samhain, mikä tarkoitti kesän loppumista.

Kaupoissa myytävällä Halloween -krääsällä on takanaan kiinnostava historia: entisajan yhteisöt kerääntyivät pyhäinmiestenpäivänä kokkojen ympärille naamioituneena eläinten päihin ja nahkoihin. Valeasujen ja tulien tarkoituksena oli pelottaa pois pahoja henkiä, kun edesmenneiden läheisten odotettiin ilmestyvän tervehtimään elossa olevia.

Karkki vai kepponen -traditio taas juontaa juurensa siitä, että Samhainina köyhät kulkivat ovelta ovelle pyytämässä rikkailta rahaa. Yhdistämällä kerjäämänsä rahat köyhätkin saivat järjestettyä oman Samhain-juhlansa.

Nykyään hullutellaan hassuissa asuissa, eikä kukaan mieti kuolemaa. Ovelta ovelle kulkeminen ja rikkailta kerjääminen on taantunut hyvinvointivaltion kakaroiden sokerihumalahakuisuuden ylenpalttiseksi toteuttamisoperaatioksi.

Halloweenin alkuperäinen idea on mielestäni hieno. Kuolleiden voi tuskin realistisesti odottaa ilmestyvän elossa oleville läheisilleen, mutta heidän muistelemisensa loistokkaan juhlan pyörteissä kuulostaa mukavalta.

Elämässämme mukana olleet rakkaat ihmiset jättävät meihin aina lähtemättömät jälkensä, ja läheisen ihmisen kuolema muokkaa järisyttävästi omaa persoonaa. Kuitenkin sopivan suruajan kuluttua heidät yleensä unohdetaan, eikä heistä enää puhuta.

Monia kuolema pelottaa, ja tietämättömyys siitä, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen, ahdistaa. Syntymästä ja kuolemasta on tehty toistensa vastakohdat: syntymä hyvä – kuolema paha.

Kuolemaa ei haluta ajatella, koska se merkitsee epämiellyttävien tuntemusten kohtaamista. Kokeilkaapa joskus sanoa muille tulevista puhuttaessa, että eihän sitä tiedä, saatan kuolla vaikka huomenna. Ympäristön reaktio kommenttiin on aina sama: älä sano tuollaista ääneen.

Hassua, ettei kuoleman mahdollisuutta voi neutraalisti edes mainita, vaikka se kulkee meidän jokaisen matkassa jokaikinen hetki. Samalla kun olemme eläviä todisteita syntymästä, olemme lupauksia kuolemasta.

Monien faktojen selvittäminen ja yhä kasvava tiedonhankintakapasiteetti on antanut nykyihmiselle valheellisen turvallisuuden tunteen: vaikuttaa siltä, että tilanne on hallinnassa, kun asiat pystyy ihmisjärjelle tajuttavasti selittämään.

Kuolema on meille kuitenkin edelleen mysteeri. Tiedämme, mitä materiaalisille osillemme kuolemassa tapahtuu, mutta entäpä sielu? Emme oikeastaan edes tiedä, mikä sielu on – mistä se koostuu, mistä tulee, mihin menee.

Se pelottaa monia.

Muistan lapsena ajatelleeni, että on varmaankin kivaa olla kuollut, kun saa vaan pötköttää arkussa omissa ajatuksissaan, ilman hoppua ja kenenkään häiritsemättä. Kasvettuani aikuiseksi aloin ahdistua asiasta muiden lailla, kunnes menetin pari läheistäni äkillisesti.

Elämästä katosi hetkeksi ilo, mutta samalla katosi myös kuolemanpelko. Ymmärsin konkreettisesti, että kuka vaan voidaan poistaa tästä maailmasta koska tahansa, eikä oman elämän päättymisestä kannata ottaa stressiä, koska siihen, milloin ja miten se tapahtuu, ei meillä ole juurikaan vaikutusvaltaa.

Eikä se tuntunut enää ahdistavalta, vaan helpottavalta.

Kuolema on kuitenkin yhtä oleellinen ja perustavanlainen osa elämää kuin syntymäkin. Kaikki syntyvät, kaikki kuolevat. Kaikilla asioilla on alku ja loppu.

Jouduttuani kohtaamaan pelkoni tulin sinuiksi sen kanssa.

Tämän vuoksi on mielestäni sääli, eikä kenenkään etu, että kuolema on siivottu länsimaissa tehokkaasti pois näkyvistä. Nykymaailman sivistysvaltioissa ikään kuin unohtuu, ettei kaikki voi olla aina kivaa ja kaunista, vaan elämään kuuluvat myös rumat ja surulliset asiat.

Se unohtuu helposti, kun kuolleille läheisille omistetusta päivästäkin on väännetty karkintäyteinen kulutusjuhla, joka ei tuolla määritelmällä edes juurikaan eroa monen nykyihmisen jokapäiväisestä arjesta.

Toimittajantaimena journalistien viidakossa

Helsingin Arabian Mediakeskus Lumeessa vietettiin eilen Journalismin Päivää. Paikalle kokoontui yli 400 journalismin ammattilaista keskustelemaan siitä, missä alalla nyt mennään.

Tapahtuma esitteli monia ajankohtaisia aiheita alalta, mutta teema, mikä jatkuvasti toistui, oli rahojen riittämättömyys. Elina Grundström avauspuheenvuorossaan nosti ensimmäisenä esiin jatkuvasti tapetilla olevat YT:t, joita esiintyy tällä hetkellä runsaasti myös media-alalla sen kokeman suuren murroksen myötä – printtimedia kutistuu ja sähköinen media kasvaa ja kehittyy.

Tämän jälkeen aihetta sivuttiin jokaisessa avauspuheenvuoroa seuranneessa luennossa, keskustelussa ja haastattelussa.

Rahojen riittämättömyys johtaa käytännössä kahteen asiaan: kiireeseen ja toimittajaosaamisen koventuneisiin vaatimuksiin. Perusoletuksena tänä päivänä siis on, että toimittajan on kyettävä olemaan sekä huippunopea että -taitava.

Politiikantoimittajien haastattelutunnilla, jossa perinteiset roolit oli keikautettu toisinpäin, kansanedustajat esittivät kysymyksiä toimittajilta. Haluttiin muun muassa tietää, mikä siihen on syynä, että asiavirheitä tuntuu sattuvan toimituksissa nykyään entistä useammin.

”Kiire, kiire ja kiire”, vastasi Iltalehden politiikantoimittaja Tommi Parkkonen.

Toimituksilla ei siis ole varaa palkata niin paljon ihmisiä töihin, että virheitä kerittäisiin syynäämään sillä tarkkuudella, mitä toimittajan työ periaatteessa edellyttäisi.

”Älkää tehkö tysiä juttuja. Te karkotatte niillä lukijat”, tiivisti puolestaan toimittaja ja kirjankustantaja Niklas Herlin sanomansa.

Myöhemmin tuli toistuvasti ilmi, että aiemmin saattoi toimittajanakin pärjätä keskinkertaisilla tai jopa kehnoillakin jutuilla. Korostettiin, että nuo ajat ovat nyt ohi.

Tämä on tietenkin hermostuttavaa kuultavaa aloittelevalle toimittajalle.

Toisaalta nykyajan ihminen on tähän jo tottunutkin. Joka puolella toistellaan, että mikään ei tänä päivänä enää riitä.

Vaikka tekisi jotain hyvin, voi sen aina tehdä vielä paremminkin.

”Toimittajan työ ei ole enää sellaista kuin joskus 80-luvulla, että istutaan Juttutuvassa kännäämässä”, virkkoi kirjailija-toimittaja-kriitikko Karo Hämäläinenkin Rahat vai laatu – miten ja missä syvällinen journalismi tehdään? -keskustelussa.

Tällaista en omalta osaltani toimittajan työhön kaipaakaan, mutta sitä kyllä, että minulla olisi aikaa lukea tuotokseni huolella läpi, korjata mahdolliset kirjoitus- ja asiavirheet, sekä tarkistaa tietolähteiden oikeellisuus – tapa, jonka tärkeydestä meitä toimittajaopiskelijoitakin koko ajan teroitetaan. Haluan kirjoittaa laatua, en mitään hätäisesti kokoon kyhättyä tilantäyttöä.

Aloinkin kesken Rahat vai laatu -keskustelun pohtia, mistä johtuu, että rahat eivät tunnu riittävän enää millään alalla mihinkään, mikä aiemmin on katsottu investoinnin arvoiseksi. Kuitenkin toistuvasti olen kuullut myös sanottavan, että Suomi on nyt rikkaampi kuin koskaan ennen.

Kukahan osaisi selittää, miten rahat riittivät ennen vaikka mihin ja nyt eivät enää mihinkään? Olisin aidosti kiinnostunut tietämään tapahtumaketjusta, joka on johtanut tähän tilanteeseen.

Mediassa on viime aikoina useasti esitetty väittämä, että tuloerot kasvavat Suomessa jatkuvasti. Vuosina 1960-80 tapahtunut tuloerojen kaventuminen vaihtui 90-luvulla jatkuvaan tuloerojen kasvuun, joka on jatkunut tähän päivään asti.

Onko siis niin, että toimittajienkin keskuudessa tuloerot kasvavat, eli hyvät ja nopeat tienaavat ruhtinaallisesti, mutta keskinkertaisemmat ja hitaammat eivät pärjää? Mitä jos rahaa ei olekaan ratkaisevasti niin paljon vähemmän, vaan se vain jakaantuu epätasaisemmin nousukkaiden ja menestyjien kiilatessa muut ahdinkoon?

Mietin, kenen etua tuo loppujen lopuksi palvelee. Menestyjät palavat usein nopeasti myös loppuun, täydellä liekillä kun ei voi loputtomiin paahtaa kukaan.

Ajan henki on, että voittoja kahmitaan hyvin lyhytnäköisesti. Tokihan on hetkellisesti edullisempaa, mikäli viikon, kuukauden tai vuoden ajan kaksi toimittajaa tekee neljän työt, mutta onkohan ajateltu, mitä julkaisun uskottavuudelle ja menestykselle pitkällä tähtäimellä tekisi se, jos juttujen tekemiseen ja tarkistamiseen olisi runsaammin aikaa ja kyseinen julkaisu tulisi tunnetuksi siitä, että sieltä saatava tieto on aina luotettavaa ja korkeatasoisesti kirjoitettua?

Journalismin päivässä kun kävi ilmi myös, että laadukkaista jutuista ollaan nykypäivänäkin valmiita maksamaan. Tämän todistaa muun muassa  Johanna Vehkoon erinomaisesti menestynyt hitaan journalismin Longplay -julkaisu.

Työelämää jonkin verran nähneenä ja kokeneena olen huomannut, että kun yritys aloittaa säästämisen, lähdetään usein mielivaltaisesti supistamaan ja leikkaamaan mitä tahansa varoja, jotta saadaan nopeasti lukemat esimiehiä miellyttävälle tasolle.

Mikäli kuitenkin mielii olla menestyvä yritys vielä vuosienkin päästä, eikö säästöä vaativissa tilanteissa kannattaisi kiinnittää katse sinne vuosien päähän ja miettiä pitkän tähtäimen säästöjä lyhyiden sijaan? Silloin säästyttäisiin monilta hätäpäissä tehdyiltä ratkaisuilta, jotka voivat ajan kuluessa aiheuttaa yritykselle pikemminkin lisäkuluja kuin niitä haettuja säästöjä.

Summa summarum: Journalismin Päivä nostatti toimittajantaimessa hieman kauhua, mutta myös intoa. En malta odottaa, että olen oikea toimittaja ja pääsen tonkimaan työssäni kaikenlaisia yhteiskunnallisia ja organisaatiollisia epäkohtia.

Aiheista ei ainakaan tule olemaan pulaa.

Niin zen

Olen ajatellut viime aikoina paljon Intiaa. Tai oikeastaan ihmisten tekopyhyyttä, josta tällä kertaa on minulle välittänyt esimerkin tuo kyseinen maa.

Monien länsimaalaisten mielissä Intia on jonkinlainen hyvyyden keskittymä. Sinne mennään etsimään itseä ja yleensä väitetään sen löytyneen. Kotiin palataan ’zen-tilassa’ parempana ihmisenä.

Myös hinduismista lähtöisin oleva jooga on ollut viime vuodet harrastuksena suuressa suosiossa länsimaissa. Myös joogatunnilta löydetään zen-tila stressaavan työpäivän jälkeen ja palataan kotiin kuin uutena ihmisenä.

Mutta mistä ihmeestä on tullut mielikuva, että juuri Intia on jonkinlainen hyvyyden ja mielenrauhan tyyssija?

Reilu 80 prosenttia intialaisista on hinduja, mutta maa on surullisen kuuluisa kastijärjestelmästään ja yleisestä ihmisoikeuksien polkemisesta. Viimeisen vuoden sisällä Intia on esiintynyt valtavirtamediassa pääasiassa jengiraiskauksien ansiosta. Etenkin naisten oikeudet Intiassa ovat surkean huonot.

Ylellä tänä syksynä nähtävä Docventures otti taannoin käsittelyyn juuri jooga- ja meditaatioinnostusta rienaavan Kumare-dokumenttielokuvan. Siinä tavallinen Yhdysvalloissa kasvanut intialaismies ryhtyy meditaatioguruksi kokeillakseen, kuinka helposti hän saa seuraajia. Hän keksii oman hinduismin suuntauksensa ja omat mantransa, jotka eivät tarkoita mitään.

Jo ensimmäisen oppitunnin jälkeen osallistujat hehkuttavat, kuinka he tunsivat Kumaren ihmeellisen energian ja häneen jotakin suurta yhteyttä. Kotisohvalta elokuvaa katseli myötähäpeän vallassa.

Elokuvassa kävi myös ilmi, kuinka yleistä Intiassa on, että miehet tekeytyvät guruiksi saadakseen rahaa länsimaalaisilta. Jotkut käyttävät naisoppilaitaan seksuaalisesti hyväkseen, sillä elokuvan mukaan jokaisen meditoijan unelma on rakastella gurun kanssa.

Pistää miettimään.

Tunnen ihmisiä, jotka ovat käyneet joogassa vuosia. En kuitenkaan ole havainnut useimmissa mitään suurta henkistä kasvua. Yhtä omaa etuaan tavoittelevia ovat kuin ennen joogan aloittamistakin.

Kävin itsekin kerran joogatunnilla, mutta se on jäänyt toistaiseksi ainoaksi kerraksi, koska oloni oli jälkeenpäin lähinnä irvokas. Pari tunnilla ollutta tyttöä suunnitteli menevänsä nyt ansaitusti mässäilemään McDonald’siin, joku toinen ei malttanut odottaa, että pääsee viikonloppuna taas kännäämään.

Mitäköhän kaikkeen tähän sanoisivat hinduoppineet Intiassa, jotka ovat vuosia, ehkä vuosikymmeniä, opiskelleet uskonnollisia tekstejä ja määrätietoisesti etsineet mielenrauhaa jokapäiväisellä joogaamisella ja meditaatiolla, noudattaneet tiukkaa kasvisruokavaliota ja uhranneet koko elämänsä aatteelleen?

Mielestäni on kyllä hienoa, että niin moni ihminen käy jumpassa. Liikunta ja venyttely on ihmiselle hyväksi ja etenkin länsimaissa, joissa lihavuus yleistyy hälyttävästi, niitä tarvitaan. Mikäli joogaamisen kaltainen trendi saa ihmiset liikkeelle, on se toki positiivista.

Mutta kuinkakohan paljon noilla länsimaalaisten jumppatuokioilla on tekemistä hinduismin kanssa? Tai hinduilla hyvyyden kanssa?

Suomessa enemmistö halveksuu kristinuskoa, mutta on nähtävästi ottanut hinduismin omakseen. Jeesustelu on noloa, hindustelu trendikästä. Miksi? Uskontoja tutkineet kuitenkin sanovat, että kaikissa maailman uskonnoissa on kyse pohjimmiltaan samasta asiasta: yrityksestä selittää, miksi on tärkeää tehdä moraalisesti oikein.

Mikäli olen ymmärtänyt oikein, kristinuskossa painotetaan ihmisten kohtelua siten, kuin itseään haluaisi kohdeltavan. Hinduismissa painotetaan sisäisen rauhan löytymistä. Silti niin Suomessa kuin Intiassa ryöstetään, raiskataan ja tapetaan.

En tunne tilastoja, mutta luulenpa, että Intiassa kaikenlainen rikollisuus on yleisempää kuin meillä Suomessa. Me saatamme Suomessa olla siis tietämättämme enemmän zen kuin mitä intialaiset keskimäärin ovat.

No one can make you feel inferior without your consent, sanoi edesmenneen Yhdysvaltojen presidentin, Franklin D. Rooseveltin vaimo Eleanor, vaikkei käsittääkseni joogi ollutkaan. Lausahdus kääntyy vapaasti suomennettuna: kukaan ei voi saada sinua tuntemaan itseäsi alempiarvoiseksi ilman omaa suostumustasi.

Koin oivaltamisen hetken, kun kuulin sanonnan ensimmäisen kerran. Tottahan se on: kukaan ei voi toista suututtaa, järkyttää tai loukata, jos siitä vain päättää olla välittämättä.

Tämänkaltaista mielenhallinnan harjoittamista voi suositella kaikille, oli harrastuksena sitten ralli, ristipisto tai eukonkanto.

Mutta älkää pliis enää koskaan hehkuttako Facebookissa, kuinka kävitte hakemassa zen-tilan joogatunnilta.

Kävitte jumpassa.

Eksynyt designturisti

Pääkaupungissamme on parhaillaan käynnissä designia esittelevä ja juhlistava Helsinki Design Week. Se on mielestäni hienoa. Suomalaisesta designista puhutaan nykyään paljon, mutta monelle, itseni mukaan lukien, sen käsite on jäänyt hieman vieraaksi. Nyt on annettu mahdollisuus korjata asia.

Aloitin tapahtumaan tutustumisen netistä. Sivut löytyivät helposti ja ulkoasu heijasti mielestäni hienosti sitä käsitystä, minkä olin designista aiemminkin saanut: modernia, tyylikästä, pelkistettyä.

Ensimmäiseksi ihmetytti kuitenkin se, että sivut olivat kokonaan englanniksi, eikä suomeksi oltu käännetty kuin tapahtumat.

Onko designviikko suunnattu siis ensisijaisesti ulkomaisille turisteille? Ja miksihän?

Seuraavaksi yritin sivuilla päiväkohtaista hakua. Valitsin kalenterista 17. päivän.

Hakutuloksissa esitellään sekavasti joukko tapahtumia, joista osa on 17. päivä, osa muulloin. Mysteeriksi jäi, mikä kalenterin tarkoitus sivuilla oli.

Kehnosti kootut nettisivut eivät kuitenkaan lannistaneet intoani, sillä eihän designviikkoa netin kautta vietetä. Muistan lukeneeni jostakin, että Helsingin valtaa ympäri kaupunkia levittäytyvä designkarnevaali. Se kuulosti hauskalta ja vauhdikkaalta. Ajattelin, että tuohonhan on päästävä mukaan.

Lähdin ensiksi kohti Katajanokan Tulli- ja Pakkahuonetta, jota mainostettiin tapahtuman päämajana. En tiennyt ennalta, missä kyseinen paikka on, mutta suuntasin Katajanokalle ajatellen, että opasteet vievät minut kyllä perille.

No, opasteita ei ollut. Onneksi on Google maps.

Halli oli mielestäni tapahtumalle oikein sopiva miljöö. Näytteille asetellut tuotteet olivat edustavasti esillä ja tunnelma oli esteettisesti hyvin yhtenäinen.

Valitettavasti hallissa ei ollut kuin muutama asiakas. Toisaalta oli toki mukavaa saada katsella näyttelyitä kaikessa rauhassa, mutta olin odottanut joidenkin suunnittelijoiden olevan itsekin paikalla esittelemässä ja markkinoimassa innovaatioitaan. Nyt tunnelma oli jokseenkin unelias.

Seuraava kohteeni oli Korjaamo. Muistelin sen olleen mainittu osallistujalistalla.

Paikalla ei kuitenkaan näkynyt mitään designviikkoon viittaavaa, joten menin kysymään asiasta infopisteestä. Ystävällinen nuori mies sanoi, etteivät he ole designviikon tapahtumissa millään lailla mukana.

Ajattelin erehtyneeni.

Jatkoin matkaani keskustaan Mannerheimintietä pitkin. Kummastelin, ettei mainostettua designkarnevaalia näkynyt mitenkään katukuvassa. Mikäli en olisi tiennyt, en olisi mistään voinut päätellä, että Helsingissä oli paraikaa käynnissä jokin tapahtuma.

Seuraavaksi poikkesin huonekaluliike Skannoon. Liikkeen tunnelma oli hienostunut, myyjät olivat viimeisen päälle laitettuja. Kysyin, miten Skanno olikaan mukana designviikossa. Myyjä vastasi epäröiden, että ei kai oikein mitenkään, paitsi että useissa huonekaluissa oli 15 prosentin alennus ja hymyili myyvästi.

Ajattelin taas erehtyneeni. Mietin, nukunko liian vähän. Vai kuulunko kenties siihen häviävän pieneen prosenttiin, jolla Alzheimerin tauti alkaa kolmikymppisenä.

Jatkoin matkaani kohti Punavuorta ja löysin kadunvarteen asetetulta pöydältä Helsinki Design Weekin esitteitä. Ilahduin. Nyt olin varmasti menossa sinne missä tapahtuu, Punavuoressahan sijaitseekin Helsingin kuuluisa designkortteli.

Selailin esitettä mennessäni. Ja kas kummaa, Korjaamolle oli merkitty peräti kaksi designviikon tapahtumaa. Toinen tosin oli päättynyt jo, ja toinen alkaisi vasta 20. päivä. Joka tapauksessa oli vähintäänkin outoa, ettei Korjaamon infotiskin työntekijä tiennyt heidän olevan tapahtumassa edes mukana.

Esitteen mukaan myös Skannolla oli käynnissä sisustusklinikka osana designviikkoa. Mitä ihmettä?

Vakuutin itseni siitä, että pian törmäisin varmasti designkorttelin iloiseen festivaalitunnelmaan. Liput liehuisivat kadulla ja ihmisiä tulisi ja menisi.

Vaan ei. Hiljaista oli.

Löysin pari putiikkia, jotka tapahtumakalenterissa oli mainittu. Heillä olikin erikoistarjouksia ja -ohjelmaa liikkeissään. Sitä ei kuitenkaan mainostettu mitenkään näkyvästi edes liikkeiden ulkopuolella.

Käymissäni kohteissa oli hiljaista, eikä ihme. Eiväthän ihmiset löydä näihin paikkoihin.

En halua tietää, kuinka paljon rahaa tapahtuman mainostamiseen on laitettu. Tuloksia ei ainakaan näy missään.

Lehdissä tapahtuma on kyllä ollut runsaasti esillä, mutta kaduilla siitä ei näy jälkeäkään.

Olisiko ollut mahdottoman iso kustannus teettää vaikka lippuja, jotka liehuisivat merkiksi tapahtumaan osallistuvien paikkojen ovilla? Painattaa tapahtumakarttoja, jotta paikasta toiseen suunnistaminen olisi helpompaa? Tiedottaa tapahtumakalenterissa mainittujen paikkojen henkilökunnalle, että tapahtumassa ollaan mukana?

Ideana Helsinki Design Week on loistava, mutta toteutus ontui ainakin tällä kertaa pahasti. Oloni oli harhailevan designkierrokseni jälkeen lähinnä turhautunut ja pettynyt.

Se on sääli.