Kuolleiden juhla

On taas se aika vuodesta. Kaupoissa myydään kurpitsakrääsää, noidanhattuja, hämähäkinverkkomateriaalia. Aina jollain on bileet, joihin vieraiden oletetaan tulevan iloittelevasti noidaksi tai hirviöksi pukeutuneena.

Jotkut boikotoivat touhua tyystin. Yleisin peruste siihen lienee, ettei meille Suomeen haluta kaikkia Amerikan hapatuksia.

Halloween on todiste Yhdysvaltojen pettämättömästä voimasta kaiken kaupallistamisessa, sillä harva tekoverta shoppaileva tietää, että alunperin Halloween on kelttiläinen pakanajuhla, jonka juuret ovat Irlannissa. Juhlaa on tiettävästi vietetty vuoden 1000 tienoilta lähtien. Sen alkuperäinen nimi oli Samhain, mikä tarkoitti kesän loppumista.

Kaupoissa myytävällä Halloween -krääsällä on takanaan kiinnostava historia: entisajan yhteisöt kerääntyivät pyhäinmiestenpäivänä kokkojen ympärille naamioituneena eläinten päihin ja nahkoihin. Valeasujen ja tulien tarkoituksena oli pelottaa pois pahoja henkiä, kun edesmenneiden läheisten odotettiin ilmestyvän tervehtimään elossa olevia.

Karkki vai kepponen -traditio taas juontaa juurensa siitä, että Samhainina köyhät kulkivat ovelta ovelle pyytämässä rikkailta rahaa. Yhdistämällä kerjäämänsä rahat köyhätkin saivat järjestettyä oman Samhain-juhlansa.

Nykyään hullutellaan hassuissa asuissa, eikä kukaan mieti kuolemaa. Ovelta ovelle kulkeminen ja rikkailta kerjääminen on taantunut hyvinvointivaltion kakaroiden sokerihumalahakuisuuden ylenpalttiseksi toteuttamisoperaatioksi.

Halloweenin alkuperäinen idea on mielestäni hieno. Kuolleiden voi tuskin realistisesti odottaa ilmestyvän elossa oleville läheisilleen, mutta heidän muistelemisensa loistokkaan juhlan pyörteissä kuulostaa mukavalta.

Elämässämme mukana olleet rakkaat ihmiset jättävät meihin aina lähtemättömät jälkensä, ja läheisen ihmisen kuolema muokkaa järisyttävästi omaa persoonaa. Kuitenkin sopivan suruajan kuluttua heidät yleensä unohdetaan, eikä heistä enää puhuta.

Monia kuolema pelottaa, ja tietämättömyys siitä, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen, ahdistaa. Syntymästä ja kuolemasta on tehty toistensa vastakohdat: syntymä hyvä – kuolema paha.

Kuolemaa ei haluta ajatella, koska se merkitsee epämiellyttävien tuntemusten kohtaamista. Kokeilkaapa joskus sanoa muille tulevista puhuttaessa, että eihän sitä tiedä, saatan kuolla vaikka huomenna. Ympäristön reaktio kommenttiin on aina sama: älä sano tuollaista ääneen.

Hassua, ettei kuoleman mahdollisuutta voi neutraalisti edes mainita, vaikka se kulkee meidän jokaisen matkassa jokaikinen hetki. Samalla kun olemme eläviä todisteita syntymästä, olemme lupauksia kuolemasta.

Monien faktojen selvittäminen ja yhä kasvava tiedonhankintakapasiteetti on antanut nykyihmiselle valheellisen turvallisuuden tunteen: vaikuttaa siltä, että tilanne on hallinnassa, kun asiat pystyy ihmisjärjelle tajuttavasti selittämään.

Kuolema on meille kuitenkin edelleen mysteeri. Tiedämme, mitä materiaalisille osillemme kuolemassa tapahtuu, mutta entäpä sielu? Emme oikeastaan edes tiedä, mikä sielu on – mistä se koostuu, mistä tulee, mihin menee.

Se pelottaa monia.

Muistan lapsena ajatelleeni, että on varmaankin kivaa olla kuollut, kun saa vaan pötköttää arkussa omissa ajatuksissaan, ilman hoppua ja kenenkään häiritsemättä. Kasvettuani aikuiseksi aloin ahdistua asiasta muiden lailla, kunnes menetin pari läheistäni äkillisesti.

Elämästä katosi hetkeksi ilo, mutta samalla katosi myös kuolemanpelko. Ymmärsin konkreettisesti, että kuka vaan voidaan poistaa tästä maailmasta koska tahansa, eikä oman elämän päättymisestä kannata ottaa stressiä, koska siihen, milloin ja miten se tapahtuu, ei meillä ole juurikaan vaikutusvaltaa.

Eikä se tuntunut enää ahdistavalta, vaan helpottavalta.

Kuolema on kuitenkin yhtä oleellinen ja perustavanlainen osa elämää kuin syntymäkin. Kaikki syntyvät, kaikki kuolevat. Kaikilla asioilla on alku ja loppu.

Jouduttuani kohtaamaan pelkoni tulin sinuiksi sen kanssa.

Tämän vuoksi on mielestäni sääli, eikä kenenkään etu, että kuolema on siivottu länsimaissa tehokkaasti pois näkyvistä. Nykymaailman sivistysvaltioissa ikään kuin unohtuu, ettei kaikki voi olla aina kivaa ja kaunista, vaan elämään kuuluvat myös rumat ja surulliset asiat.

Se unohtuu helposti, kun kuolleille läheisille omistetusta päivästäkin on väännetty karkintäyteinen kulutusjuhla, joka ei tuolla määritelmällä edes juurikaan eroa monen nykyihmisen jokapäiväisestä arjesta.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s